tiistai 12. maaliskuuta 2019

Musiikin voima.

Tylsä otsikko, mutta niin totta! Mä olen aina rakastanut musiikkia. Ihan pikkutytöstä asti. Lauloin kuorossa lapsena muutaman vuoden ja sen jälkeen olen lauleskellut itsekseni aina kun siltä on tuntunut (eli melkeinpä koko ajan). Edelleen salaa haaveilen osallistumisesta TVOF:iin tai Idolsiin (okei, siihen olen liian vanha), mutta tosielämässä en koskaan uskaltais. Karaokekin on mulle vähän sellainen kauhun paikka, vaikka siinähän ei tosiaan tarvitsis edes osata laulaa. Se, että tarttis laulaa niin, että joku kuuntelee, on aivan järkyttävän halvaannuttava ajatus. Jos tulen tietoiseksi, että kuuntelee lauluani, alan kuulostaa tältä. Joten laulan vain ollessani yksin tai perheen kanssa. Tytär pyytää aina välillä mua laulamaan hänelle iltaisin, mikä tuntuu hyvältä. Koska epäilemättä tulee vielä aika milloin äidin laulaminen on maailman nolointa.

Kulutan musiikkia valtavan paljon, ja olen tosi moniruokainen sen suhteen. Spotifyin soittolistani onkin melkoinen sekoitus kaikkea; rockia, heviä, edm, iskelmää, hiphopia -noin niinkuin muutaman mainitakseni. Ostan vielä ihan fyysisiä levyjäkin, vaikka varmaan harva enää niin tekee. Mä olen sen verran vanhaa koulukuntaa, että mulla pitää olla levy levynä ja kirjat kirjoina. Pikkuveljeni naurahti mulle kun kerroin ostaneeni parikin levyä tässä hiljattain, että pidänkö levyteollisuutta pystyssä. No ehkäpä juu, ja mun mielestä on ihana tukea rakastamaan artistiaan ostamalla hänen levynsä. Monihan on siirtynyt levyistä digiaikaan, mutta mä en vielä vaikka Spottaria käytänkin. Se on lähinnä käytössä mulla niinä hetkinä kun ei ole mahdollista kuunnella levyjä eli töissä, lenkillä (sillon joskus harvoin kun sellaisella käyn), matkustaessa julkisilla ja niin edelleen.

Yksi musiikin rakastamisen muoto minulle on ehdottomasti konsertit. Jos johonkin Mikan kanssa törsäämme ylimääräistä rahaa (silloin kun sellaista lapsiperheessä joskus on), niin törsäämme sen konsertteihin. Viime vuonna kävin/kävimme yhdessä ja erikseen melkein kymmenellä keikalla/konsertissa. Jollekin se on varmaan tosi paljon, ja toiselle taas tosi vähän. Meille se oli tosi paljon. Näin viime vuonna Juha Tapion (kaksikin eri kertaa), Pariisin Kevään, Vesterinen Yhtyeineen, Tuure Kilpeläisen, Lauri Tähkän, Amorphiksen ja Forkin. Mika oli näiden lisäksi vielä katsomassa Slayeria Helsingissä. Sinne en lähtenyt, sillä se menee liian raskaaksi mun makuun, vaikka muuten raskastakin musaa kuuntelen.

Suurimmat musiikilliset rakkauteni ovat ehdottomasti Juha Tapio, Kent, Pariisin Kevät, H.E.A.T, Olavi Uusivirta ja Lauri Tähkä. Näistä on livenä näkemättä H.E.A.T. Ja  Kentiä ei enää näe livenä, koska ovat lopettaneet. Lauria olin katsomassa juurikin viime perjantaina, ja siitä sainkin inspiraation kirjoitella tänne blogin puolelle.

Pitänee muuten myöntää täysin rehellisesti, että jos joku olisi sanonut mulle muutama vuosi sitten, että menisin katsomaan Lauri Tähkän keikkaa, olisin varmaan hymähtänyt erittäin epäuskoisesti. En ole ollut laisinkaan mikään Elonkerjuu -fani enkä kyllä Laurin alkupään soolotuotannonkaan. Mielestäni ne kappaleet olivat ärsyttäviä renkutuksia jotka soivat liikaa joka puolella. Mutta sitten tuli Polte-kappale, ja olin että hmmm, mikäs mikäs. Suomen virallinen itkettäjäohjelma Vain Elämää sitten lopulta muutti mun mielipiteen Latesta. Mun käsitykseni oli rakentunut jotenkin ihan väärin, ja yhtäkkiä näinkin hänessä paljon enemmän. Ja hänen musiikkinsa alkoi puhutella enemmän. Morsian-kappale rakastutti mut totaalisesti hänen tuotantoonsa.

Joten nykyisin ollaan tilanteessa missä olen ekana ostamassa Laten keikalle lippuja kun sellaisia tulee myyntiin! Tilasin hänen uusimman levynsä Meidän Tulevat Päivät ennen viime perjantaista keikkaa ja kuuntelin sen puhki parissa päivässä. Ah, mikä levy! En millään malttanut odottaa konserttiin pääsyä.

Ja voihan se olla, että tämä keski-ikä (Wikipedian mukaan olen sellainen: keski-ikäinen on 40-60 -vuotias) tekee tepposensa, ja musiikkimaku vain yksinkertaisesti muuttuu. Kyllä mä myönnän ihan ylpeänä, että iskelmää kuuntelen. Iskelmäfestareille mua ei tosin saisi. Katsoin alkuvuodesta Ylen sarjan asiasta, ja sen perusteella jätän välistä. Näistä musiikinmieltymyksistä on muuten mielenkiintoista keskustella ihmisten kanssa. Eräs kaverini kysyi tässä jokin aika sitten Facebookissa ihmisten inhokkibiisejä/-artisteja, ja sitä kommenttiketjua oli niin ihana lukea! Se mikä on toisen yök, on toisen aah. Itsekin vastasin siihen kyselyyn kertomalla, että superinhokkejani ovat Kauko Röyhkä, M.A.Numminen, Suurlähettiläät, Reino Nordin, Mamba ja Oasis. Inhokkibiisiksi nimesin Supervoimii/Elastinen. Olisin voinut muuten lisätä listaan vielä Arttu Lindemanin ja Benjamin Peltosen.

Mut nyt hei siihen Laten keikkaan.





Olimme ostaneet ystäväni kanssa perjantain Logomon konserttiin eturivin paikat, mutta paikalle päästyämme, penkeillä olikin lappu missä luki "paikkasi on näkörajoitteinen, voit vaihtaa paikkasi riville 6". Näin teimme, vaikka pakko sanoa että hieman ärsytti koska olimme nimenomaan ostaneet ETURIVIN paikat, emme paikkoja riviltä 6. Mutta joo, olihan sieltä riviltä sitten parempi näkyvyys kuin sieltä alkuperäisiltä paikoilta. Mietin vain miksi sellaiset paikat olivat olleet myynnissä alunperinkään?

Late on kyllä esiintyjänä ja taitelijana sellainen, että vaikka hänen musiikinsa ei ihan osuisikaan omaan musamakuun, hänen energiansa ja lavapreesensinsä on näkemisen arvoinen. Ilta meni kuin yhdessä hujauksessa, ja yleisö sai todellakin mitä tilasi; kaikki hitit, uudelta levyltä kaikki ihanat ja koskettavat uudet kappaleet, Laurin uskomattoman yhteyden yleisön kanssa.






Kuvat ovat muuten melkoisia pikselimösseleitä, mutta en nyt raahannut järkkäriä mukanani konserttiin, joten menin puhelimen kameran varassa. Vaikka puhelimeni onkin ihan näppärää mallia, sen kamera on yllättävän paska. Löysin kuitenkin loppupuolella konserttia (kun akku oli jo lähes tyhjä) kamerastani PRO-asetuksen, jolla sai muutaman vähän siedettävämmän otoksen. Mutta muuten nämä nyt ovat tällaisia suhruja, sori siitä.

Olin ihan pyöryksissä heti konsertin jälkeen ja seuraavan yön näin luonnollisestikin unia Laurista. Lähdin mm. saunomaan hänen kanssaan Thaimaahan hänen loma-asunnolleen! Kyllä! Sitä ennen siinä unessa ajoimme autollamme Mikan kanssa veden alla ja kävimme katsomassa muuttolintuja, jotka olivat pingviinejä! Samalla reissulla näimme myös kaksipäisiä norsuja, jotka olivat vaaleanpunapilkullisia. Että semmoisia. Ja tottakai tämän safariajelun jälkeen olikin täysin luontevaa lähteä Laten kanssa saunomaan Thaimaahan. Koska miksipä ei! Sen verran haluan vielä tarkentaa, että en siis käytä huumeita, jos joku nyt alkoi epäillä tämän perusteella sellaista. Mulla on vaan vähän erikoinen unimaailma, noin niinkuin ylipäänsäkin.

Mutta sitten aamulla kun heräsin ja otin puhelimen käteen, meinasi tämän fanitytön sydän pyssätä kuin seinään, koska ruudulla oli notifcation:

Lauri Tähkä jakoi kuvasi.

WAAAAT!!! Äkkiä insta päälle, ja kyllä, tottahan se oli! Huh, siellä oli mun ottama kuva, mun instastoorista Laurin instastoorissa.


Saatoin ehkä vähän pissata housuun innostuksesta. Onhan se fanille kova juttu, että artisti huomioi näin hienosti. Otin tottakai printscreenin, että jää muisto tästä itsellekin. Oon tästä vieläkin ihan fiiliksissä. Samoin kuin koko konsertista.

Musiikki on ehdottomasti parasta livenä, ja siksi mielelläni maksan siitä. Ei ole hukkaan heitettyä rahaa, ainakaan jos multa kysytään. Musiikki on mulle elämys, se antaa energiaa ja voimaa, se liikuttaa, se naurattaa, se itkettää. Ah, niin paljon kaikkea. Ja kun musiikki on taidolla tehtyä, sitä voisi kuunnella vaikka ja kuinka kauan.

Tälle keväälle ja kesällekin on luvassa ihania musiikkijuttuja lisää, onko kiinnostusta lukea jos pidän tänne blogin puolelle vähän konserttipäiväkirjaa? Jotenkin on ihana purkaa näitä konserttien antamia fiiliksiä tännekin.

Mites teidän musamaku? Kuka artisti koskettaa? Ja mikä musa ei puhuttele yhtään?
Kommenttilootaan saa kertoa :)


6 kommenttia:

  1. Kyllä kyllä, olen samaa mieltä että musiikki on parasta livenä :) Keikoilta jää hienoja muistoja ja monet hetket ovat suorastaan maagisia o.O Lempimusiikkia on rock/heavy plus kirjava joukko muista genreistä - iskelmä ja pop taas on ihan nope!

    Tällä hetkellä eniten kolahtaa Nightwish ja nimenomaan Floor - ihan huippu, livenä varsinkin. Samoin pari kesää sitten nähty Rammstein oli kyllä ihan veretseisauttava elämys :D AC/DC -keikalla Hämeenlinnassa muutama vuosi sitten liikutuin melkein kyyneliin kun ajattelin bändin pitkää uraa versus sitä miten hienon keikan he vetivät, vanhat ukot :DD Ja onhan noita, paljon muita... Olisin halunnut nähdä Cranberriesin livenä, mutta valitettavasti en ehtinyt ennen Doloresin kuolemaa :(

    Ikää on 47 v ja lapset lähteneet omilleen, joten nyt on taas aikaa koluta festareita ja keikkoja miehen kanssa. Näillä kymmenillä vaan yöpymiset pitää olla hotellissa eikä teltassa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maaginen on kyllä paras sana kuvaamaan keikoilla oloa!

      Nightwsh onkin loistava! Ja mahtavaa, että heillä on vihdoinkin upea naissolisti, joka oikeasti on sydämellään hommassa mukana :) AC/DC:n tahtoisin kans nähdä joskus. Me ollaan kesällä menossa katsomaan Metallicaa Hämeenlinnaan. Muutama vuosi sitten ollaan nähty Mötley Crue, In Flames, Children of Bodom, Slipknot, Machine Head, Killswich Engage, Sparzanza, Volbeat ja Disturbed. Nyt viimeisin raskaamman musan keikka oli viime syksyinen Amorphis. Ja ens viikolla olis tarkoitus tsekata Battle Beast :)

      Ikä on vain numeroita musan suhteen, joten sellaista ei kannate murehtia :D Ja todellakin festariyöpymiset hoidetaan hotellissa/kylpylässä, ei teltassa :D

      Poista
  2. Ihana kirjoitus!<3 Musiikki merkitsee mulle about elämää, sekä itse tehden että sitä kuunnellen. Tällä hetkellä fiilistelen erilaisia folkjuttuja, mutta kuten eräs ystävä totesi: "Spotifyn algoritmit eivät taida hirveästi pitää susta." Kuuntelen musiikkia tosi laajalla otannalla, samana päivänä voin kuunnella virolaista kansanmusiikkia ja 80-luvun uutta aaltoa. Sellaisia ikuisia rakkauksia ovat mm. Kate Bush, Sufjan Stevens, The Beatles, J.Karjalainen ja Tori Amos.

    Ollaan tästä ennenkin ehkä puhuttu, mutta Kauko Röyhkää en sitten pysty ymmärtämään. Onneksi en ole asian kanssa yksin. :D Kaikenlainen suomalainen, anteeksi nyt, "junttimusiikki" nostaa hissin ylös. Rauha vaan Olli Lindholmille, mutta Yö on yhäkin vaan minun mielestäni maailman kauheinta musiikkia. Ja myönnän: en käy nykyisin hirveästi keikoilla. En vaan jaksa, vaikka samalla tiedostan, että livemusiikista saisi tosi paljon, ihan omaankin musiikintekemiseen. Tulevana lauantaina olen kylläkin menossa katsomaan Anneli Saaristoa (haha, nää on näitä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, kiitos muruseni <3 Sä oot kyllä niin lahjakas musiikillisesti! Oon sun fani! Ja sehän tässä musadiggailussa onkin parasta, että sitä voi kuluttaa mistä genrestä vain. Ei se ihmiseltä uskottavuutta syö vaikka kuuntelis mitä. Mun mielestä ainakaan :D

      Joo Kauko on kyllä sellaista kellarimusiikkia, että hubaduu. Se on jotain niin korkealentoista, että ei vaan pysty. Ja muutenkin Kaukon preensens ei mua kyllä puhuttele.

      Hei Anneli onkin upea! Itken joka kerta kun Anneli laulaa Evakonlaulun :'O

      Mua muuten niin nauratti ääneen kun bongasin kirpparilta sen saman Junkkarisen levyn kuin säkin! :D Hah, se on kyllä ihan paras!

      Poista
  3. Tietenkin kirjoittelet tänne konserteista! Minäkin olen viime aikoina lämmennyt Laurille :) Olin ihan täpinöissäni, kun kuulin pari biisiä Elämä lapselle konsertissa. Sitten siihen omaan musamakuun, enää en osaa sanoa, että kuka olisi suosikki artistini, on vaan hyviä ja huonoma biisejä. En tykkää rähinähevistä, sellaisesta, joissa et saa mitää selvää sanoista. Tykkään tanssittavasta ja laulettavasta popista ja kuuntelen myös rap musiikkia, joissa rytmi ja riimitys on tärkeää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei yes! Tiedän, että sä ainakin luet niitä sitten :D Voi Lauri on kyllä niin ihana ja karismaattinen mies, että oijoi! Joo, vaikka mäkin kuuntelen raskasta musaa, niin selvää siitä täytyy saada :D En välitä yhtään sellaisesta örinähevistä, missä ei ole mitään koukkua eikä sanoista saa mitään tolkkua. Pakko sanoa, että en tajua kuka saa jotain sellaisesta irti? :D

      Poista

Kiitos kommentistasi :)