sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Kiitos ei ole kirosana.

Tähän sunnuntaihin tuleekin nyt jotain ihan muuta. Ärsytyskynnykseni on ollut koetuksella viime aikoina, joten päätin purkaa sen herättämiä ajatuksia tänne blogin puolelle. Ja ehkäpä joku muukin jakaa samat ärsytysfactorit, joten kommenttikenttään saa päästää höyryjä pois ihan vapaasti.




Kauan jo ennen kuin tulin äidiksi, päätin että jos koskaan saan lapsen, aion opettaa lapselleni hyvät käytöstavat. Päätökseni oman lapsen kohdalla on todellakin pitänyt, ja olenkin aika pedantti siitä, että käyttäydytään hyvin, ollaan kohteliaita, otetaan toiset huomioon ja KIITETÄÄN. Lapseni onkin omaksunut käytösopin todella kiitettävästi, ja hän on kiittänyt aina kaikesta mitä on saanut. Kiitos sanotaan kun noustaan ruokapöydästä, kiitos sanotaan kun saadaan jokin lahja, ja kiitos sanotaan myös jos joku auttaa. Anteeksi pyydetään jos ollaan riidelty, loukattu toisen tunteita ja satutettu toista. Muistetaan, että täällä maailmassa asuu muitakin, ja eletään sen mukaisesti. Kunnioitetaan muita sekä ympäristöä.

Olen tehnyt havainnon tässä viime aikoina, että hyvät tavat ovat kuitenkin selkeästi kuoleva luonnonvara. Eikö lapsille ei ehkä enää nyky-yhteiskunnassa opeteta tapoja, jotka ovat itselle olleet pienestä asti itsestäänselvyys. Vaikka tällä kaikella kuulostaisin nyt keppiä heiluttavalta kukkahattutädiltä, aion narista hieman siitä mihin ovat hyvät tavat kadonneet. Ja kuinka paljon se mua ärsyttääkään.



Sana kiitos on erittäin hyvä esimerkki siitä, että käytöstavat ovat lipumassa pois. Niinkin perusjuttu kuin kiitoksen sanominen on vaan ylivoimaisen vaikeaa joillekin lapsosille. Vaikka eihän se lapsen vika ole, vaan vanhemman. Vanhemman tehtävä sekä velvollisuus on kasvattaa ja ohjata lasta, ja kertoa mitä hyvät tavat ovat. Itselleni lapsena huomautettiin aika nopsaan, jos kiitos unohtui jossain lahjahuumassa sanoa sekunti lahjan saamisen jälkeen. Olen monesti viime aikoina, ja jo paljon ennenkin törmännyt siihen, että nykyajan lapset eivät vain yksinkertaisesti kiitä. Tätä ei voi missään nimessä (ja toivottavasti) yleistää, mutta valitettavan usein olen huomannut, että lapset eivät kiitä. Ja useimmiten kyseessä ovat jo isommat lapset, kouluikäiset.

Se tilanne kun annat lapselle -sanotaanko vaikka syntymäpäivälahjan- ja lapsi ei kiitä, tulee hetkellisesti vähän kumma olo. Ainakin tällaiselle käytöstapanatsille. Ja jos vanhempi seisoo vielä kaiken kukkuraksi vieressä EIKÄ SANO MITÄÄN, tilanne vaan perkelöityy mun päässäni enemmän. Käytöstapojen puuttuminen ärsyttää mun niin rankasti, että se saa mun veren kiehumaan. Sellaisessa tilanteessa tekisi mieli alkaa melkeinpä huutamaan, että nyt jukoliste joku roti, mutta oikeasti eihän sitä voi. Jos lapsi ei kiitä, onko ihan ok olla vaatimatta edes sitä kiitosta? Tilanteen voi sivuuttaa tuosta noin vain, ja pahimmillaan alkaa selittää sitä oman lapsen kiittämättömyyttä tähän tyyliin vaikka hän ei nyt kiittänytkään, hän kyllä arvostaa tätä lahjaa tosi paljon. Aha, no sittenhän se onkin ihan okei. Tällaiseenkin kummallisuuteen olen nimittäin törmännyt. Tällaisia kun tulee vastaan, mun aivoihin sattuu. 

Jos vanhempi kasvattaa lastansa kuin alkuihminen, ei siihen väliin helpolla mennä neuvomaan, että oletko koskaan ajattellut miten kasvatat tuota jälkikasvuasi...Tai mä ainakin olen tosi huono sellaisessa. Mun mielestä jokaisen, järkevän aikuisen tulisi itse tajuta opettaa lastansa käytöstavoille ja samalla ehkä ymmärtää itsekin niiden merkitys. Mutta ei se aina mene näköjään niin. Sellaisen karmivan havainnon sitä tässä on tehnyt, ja se tässä onkin nyt kirvoittanut kirjoittamaan.

Mä en tiedä olenko näiden ajatusteni kanssa jotenkin eriskummallinen, mutta mä en vaan siedä huonoja käytöstapoja tai minkäänlaista välinpitämättömyyttä. Kiitoksen sanominen on pieni asia, mutta sillä kunnioitetaan kanssaihmistä, lahjanantajaa, sitä että on saanut tukea, on saanut ymmärrystä, -on saanut ylipäätään mitä vain. Sen sanominen ei voi olla niin vaikeaa. Vai onko? Kiitollisuus on oikeasti katoamassa, ainakin osasta ihmisiä. Vanha sanonta pitänee paikkansa, että kiittämättömyys on maailman palkka.



Oma lapseni on vielä sen verran pieni, että en ole vielä perillä miten esim. koulussa opetetaan nykyisin käytöstapoja. Olettaisin, että tällaisessa nyky-yhteiskunnassa niiden merkitys edelleen olisi jollain muotoa tärkeää, etenkin jos haluamme itseämme tituleerattavan sivistysvaltion asukkaiksi. Toki olen ymmärtänyt myös, että peruskäytöstavat opetellaan jo varhaiskasvatuksen puolella (niin ainakin meidän päiväkodissa). Joten mistä siis kiikastelee? Onko meille vain kasvamassa välinpitämätön, käytöstavoiltaan invalidi sukupolvi? Onko geeniperimässä tapahtunut jokin muunnos, joka deletoi päästä kaikki käytöstapoihin liittyvät asiat? Pääkonttori on ulkoistanut käytöstavat alihankkijoille? Data korruptoituu välittömästi, jos sanoo ääneen kiitos. Huolestuttavaa, jos näin on. On aika painajaismaista, jos tulevaisuudessa historian tunneilla kerrotaan, että vielä 2000-luvun alussa ihmiset kiittelivät toisiaan, mutta sitten 2010-luvun lopulla käytöstavat alkoivat hiipua pois ihmisten aivokapasiteetista. Ja sitten tulevaisuuden ihmiset haukkovat henkeään, koska eivät vain voi käsittää miten joku on joskus sanonut kiitos. Vähän niinkuin me nyt ihmetellään sitä miten ihmiset ovat joskus muinoin uskoneet maapallon olleen litteä. Sivistys ja kehitys ottavat aimo harppauksen taaksepäin, jos unohdamme käytöstavat kokonaan, ja taannumme luolamiehiksi. Pitää kai olla onnellinen ettei itse ole näkemässä tätä kauhuskenaariota, enkä toivottavasti synny uudelleen sellaiseen maailmaan.




Tästä postauksesta ei ollut tarkoitus tulla ehkä näin paasaava, mutta taisipa kuitenkin tulla. Tämä aihe on itselläni niin tunteita nostattava, etten osaa tätä tämän kauniimmin ilmaista. Mulla ei yksinkertaisesti riitä ymmärrystä kiittämättömyydelle. Niin maailmaa syleilevä en osaa olla, että osaisin suhtautua tyynesti tähän. Olen ihminen, ja mua saa ärsyttää. 

Ärsytyskynnykseni ylittyi oikein kunnolla tässä jokin aika sitten tietyssä tilaisuudessa, jossa ei vain kiitoksen sanaa tullut, vaikka olisi ehdottomasti pitänyt. Se sai minut pohtimaan tätä asiaa enemmän, ja sitä miksi sen kiitoksen sanominen on vaan niin ylivoimaisen vaikeaa. Itseltäni se kun tulee täysin automaattisesti. Ja sellaiseksi haluan tyttäreni myös kasvattaa. Pakko väittää, että elämä on varmasti helpompaa niille keillä on käytöstavat, kuin niille keillä niitä ei ole. Jos kiitoksen sanomatta jättäminen johtuu välinpitämättömyydestä, se todellakin turhauttaa. Maailma oikeasti hukkuu paskaan jo muutenkin, mutta takuuvarmasti se tekee sen, jos kasvatamme lisää välinpitämättömiä ihmisiä tänne. Kiitollisuus, välittäminen, hyvät käytöstavat, muiden huomioon ottaminen, -nämä kaikki kulkevat käsi kädessä. Lujitetaan jookos näiden otetta toisistaan, eikä höllennetä. Ja ainakaan ei päästetä irti.

Oletko sinä kohdannut kiittämättömyyttä viime aikoina? Mikä on ylittänyt sinun ärsytyskynnyksen?

7 kommenttia:

  1. Erittäin hyvä kirjoitus, Jonna! Olen törmännyt itsekin samaan ilmiöön - aika vaikealta tuntuu monelle olevan se pieni, suuri sana Kiitos. Minusta se liittyy aika paljon nykymaailman yksilöllistymiseen eli elämä on muuttunut yksilöiden elämäksi, elämä ei ehkä ole enää niin yhteisöllistä kuin se on ollut. Kiittämättömyys liittyy aika suorasti itsekkyyteen eli ei hoksata, että sain tuolta toiselta jotain ehkä arvokastakin, vaan ajatellaan, että se jokin kuuluu minulle luonnostaan, niin mitäpä siitä suotta kiittämään. Kiittämättömyys liittyy myös itseriittoisuuteen, ikään kuin toiselta saatu ei olisi kiittämisen arvoista. Hyvät käytöstavat ovat toisen huomioimista ja siihen kuuluu tietysti myös kiittäminen, joka on arvonantoa toista kohtaan. Minusta kaikki kasvatus lähtee kotoa, niin myös hyvien tapojenn oppiminen. Hyvien käytöstapojen opettaminen lapselle on lapsen etu, koska jos niitä ei kotona opi, niin maailma kyllä opettaa jollain tapaa ja yleensä kantapään kautta. UGH.
    Aurinkoista sunnuntaita Jonna:)

    VastaaPoista
  2. On tosi hyvä, että katoavat käyttäytymiseen ja vuorovaikutukseen liittyvät itsestäänselvyydet, kuten nämä pienet sanat, nostetaan esille ja niitä peräänkuulutetaan. Oletetaan, että koneäly korvaa monta asiaa ihmisen työssä vielä meidän elinaikanamme, mutta inhimillisen kohtaamisen herkkyyttä ja kohtaamisissa syntyviä tunnetiloja ei niin vain voi ehkä korvatakaan. Noilla pienillä kohteliaisuuksien sanoilla vuorovaikutetaan paljon enemmän tunnetasolla, kuin vain yhden sanan verran.

    VastaaPoista
  3. Olen huomannut saman. Siis muahan huvittaa, kun kiittelen kaupan kassallakin, jossa saan takaisin rahaa itse kauppaan viemistä rahoistani. :D Huomaan, että näin tekevät oikeastaan kaikki hieman vanhemmat ihmiset, mutta juuri noissa teini-ikäisissä on todella paljon niitä, että sitä kiitosta ei kuulu. Tosin olen usein miettinyt, että tarvitsisiko tossa kohtaa edes kiittää, mutta se on niin selkärangassa. :D Se ettei kiitä lahjasta yms. on erittäin huonoa ja epäkunnioittavaa käytöstä. Jopa moukkamaista. Joten ymmärrän fiiliksesi. <3

    VastaaPoista
  4. Samaa mieltä ja jos lapsi joskus vahingossa niin häkeltyy, että kiitos jää jostain syystä sanomatta, niin aikuisen tehtävä on tulla kiittämään ja sanomaan lapselle siinä kohden, hei sanopa kiitos. Monet hyvät tavat ja perinteet ovat vaipumassa unholaan ja se on valitettavaa, vanhemmista on tullut vässyköitä, lapset vie ja vanhemmat vikisee ja lapsilla on turvaton olo, kun vanhemmat eivät ole puikoissa. Meillä toki on neljä lasta ja joskus on jaksaminen ollut äärirajoilla, mutta hyvät tavat aina kunniaan ja kiitos on erittäin kaunis sana. <3

    VastaaPoista
  5. Mä oon ihan samassa veneessä sun kanssa, viljelen aina sanoja "kiitos" ja "anteeksi" ja en voi ymmärtää jos joku muu ei niin tee. Ja ei se ei ole sama sanooko "annatko" kuin että sanoisi "antaisitko". Mulle nää on juurtuneet tosi syvälle ja jos joskus jälkikasvua tulee, niin todellakin nää opetetaan myös heille.

    VastaaPoista
  6. Minä olen viimeksi ärtynyt niin isolle jutulle kuin hallitus, mutta jätetään se nyt tähän. Kyllä kuule tuota kiittämättömyyttä näkyy todella paljon myös vanhemmissakin ihmisissä. Joskus olen esim. ovea toiselle pitäessäni auki tokaissut vaan, että ole hyvä vaan, kun toinen ei kiitäkään. Olen myös huomannut, että aikuiset eivät kiitä lapsia kovinkaan usein. Anteeksi pyytäminen on myös joillekin ylettömän vaikea tehtävä. Ymmärrän siis suuttumuksesi.

    VastaaPoista
  7. Sataprosenttisesti samaa mieltä!
    Ei saa ikinä pitää muutenkaan itsestäänselvyytenä sitä hyvää mitä toisilta saa, esim. palvelusten muodossa.
    Hävetä saisi ja kovasti vanhemmat jotka eivät edes alkeellisimpia käytöstapoja kersoilleen opeta!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi :)