torstai 31. elokuuta 2017

Viikon kuulumiset.


Meidän perheen kuulumiset ovat kuulemani mukaan yhtä teidän lemppariluettavaa, joten kirjoittelen tänään vähän mitä kaikkea viikkomme on pitänyt sisällään. Syksy se sieltä tulla jollottaa, vaikka kesääkään ei oikein kunnolla ollut. Hellepäiviä oli kolme (jonkun mittausten mukaan) ja loput ajasta olikin sitten jotain muuta. Kovin on jo syksyn oloista vaikka huomenna virallisesti se syksy kait sitten alkaa. Hain sunnuntaina vähän pihlajanmarjoja maljakkoon syksyn värejä tuomaan.



Meidän perheen perinteisiin ovat kuuluneet vuosikaudet Turun Messut. Olemme Mikken kanssa molemmat jo lapsina käyneet messuilla ja sen jälkeen kun tapasimme, meiltä ei ole tainnut jäädä yhdetkään messut välistä. Turun Messut ovat yleismessut, joilla on tosi pitkä historia. Omassa lapsuudessa messut olivat ihan järjetön spektaakkeli, jota mainostettiin monta kuukautta etukäteen ja messuilla oli vaikka mitä nähtävää ja kuultavaa. Kaikki messukeskuksen messuhallit olivat täynnä näytteilleasettajia plus piha-alueet mukaan lukien. Parasta antia lapsena olivat karkkikojut, joissa helppoheikit myivät kassillisen karkkia jollain muutamilla kymmennillä markoilla. "Ja siittä vielä laitetaan kaupan päälle kolme suklaalevyä ja yks marmelaatilaatikko." Onko tuttua? Messuilla oli t-paitamyyjiä, kaikenmoista markkinakrääsää, ihmevempaimia ja herkullisia ruokakojuja. Teini-ikäisenä ostin aina messuilta Constance Carrollin meikkejä ja jäljitelmätuoksuja hyvillä messutarjouksilla. Aina oikein odotti, että pääsi messuille täydentämään CC-varastoja.

Enää Turun Messut eivät ole tällaiset. Mikä on toisaalta hyvin sääli. En tiedä mistä se johtuu. Mikken kanssa pohdimme, että ehkä aika on ajanut ohi tämän tyyppisten tapahtumien osalta. Nykyään netistä saa aivan kaikkea ja messupaikan lunastaminen yritykselle on kamalan kallista. Tämän vuoden Turun Messujen yleisfiilinki oli sellainen, että ihan kuin kukaan ei olisi oikein halunnut järjestää niitä. Näytteilleasettajia oli tosi vähän ja ohjelma oli ikään kuin väkisin kasaan väännettyä. Sinänsä aika kummallista, koska on kuitenkin Suomi100vuotta -juhlavuosi ja sen varjolla olisi messuistakin voinut jalostaa vaikka kuinka hienon tapahtuman.

Menimme kuitenkin messuille, koska siellä oli lapsille vaikka mitä mukavaa ohjelmaa. Mimu odotti messuja kovin, sillä hän muisti kahden vuoden takaa lampaat ja alpakat. Tänä vuonna messuilla oli luvassa myös alpakoita, koiria, kotieläimiä, Muumeja ja Hevisaurus, josta lisää aivan kohta. Päätimme mennä pikkuneidin ehdoilla ja häntä varten messuille, tiedossa oli tosi paljon kaikkea mistä hän pitäisi.




Eräs hänen suurista haaveistaan kävi toteen kun messuilla oli myös poniratsastusta. Silmät innosta kiiltäen hän istui ponin selkään ja niin sitä mentiin. Ponikyyti oli kuitenkin vähän keikkuvaa ja ihan koko kierrosta hän ei uskaltanut mennä, mutta hyvän matkaa kuitenkin. Rohkea pikkutyttö kun on. Hän taputteli pikkulenkin jälkeen ponia ja jutteli sille, että ens vuonna sitten kokeilen uudelleen kun olen viisi. 




Me emme kertoneet Mikken kanssa neidille, että messuilla on Hevisaurus esiintymässä. Kerroimme hänelle, että meillä on yllätys, mutta emme kertoneet että mikä. Ovien avauduttua auditorioon, sanoimme että kohta alkaa Hevisauruksen konsertti. Neidin ilme oli kyllä sanoinkuvaamattoman onnellinen. Hän rakastaa erityisesti Juranoid- ja Viimeinen Mammutti -kappaleita ja laulaa mielellään niiden mukana. Hevisaurus ei soittanut Juranoidia, mutta mammutti-biisin kylläkin. Herkkänä pikkuihmisenä neidille tuli biisin aikana itku, koska hän liikuttuu tosi helpolla. Hän oli alle 3-vuotias kun katsoimme porukalla Voice of Finlandia ja siellä joku kilpailija lauloi Bon Jovin Bed of Roses -kappaleen. Meidän neiti kuunteli sitä kappaletta ihan kyynel silmissään. Hän on kovin pienestä asti ollut hyvin tunnepitoinen ja osannut ilmaista liikutustaan, mikä on aika harvinaista lapselle. Itsehän olen ollut lapsena ihan hurja ilmapuntari eikä mua ole voinut viedä kirkkoon ollenkaan. Kirkon harras tunnelma oli saanut mut niin liikuttuneeseen mielentilaan vuonna 1979 serkkuni rippitilaisuudessa, että äidin piti lähteä mun kanssa kesken kaiken kirkon pihalle kun itkin niin lohduttomasti. Muistan hämärästi sen tunteen joka mulle silloin siellä kirkossa tuli. En ollut surullinen, mutta se hartaus meni mulla jotenkin ihon alle hyvin voimakkaasti. Siksi ymmärrän omaa lastani erittäin hyvin hänen kokiessaan musiikin kautta vahvoja tunteita sekä liikutusta.



Messujen jälkeen käytiin kotona nukkumassa päikkärit ja syömässä päivällinen, jonka jälkeen neiti halusi päästä Ruissaloon. Minnepäs muuallekaan. Meidän perheen rakkauspaikka Ruissalo. Olemme käyneet porukalla siellä niin monta kertaa, että olen seonnut laskuissa totaalisesti. Tällä kertaa menimme tottakai Kuuvaan, koska siellä ovat ne Mimulle rakkaat lampaat. Hänen rakkautensa lampaisiin on jotain todella hellyttävää ja ihanaa. Ja eikä siinä -itsekin tykätään rapsuttaa lampaita. Kyllä taas todettiin, että jos sitä omaa plääniä olisi, meillä olisi ehdottomasti pari päkäpäätä pihalla.


Alkuviikosta kävin ensimmäistä kertaa Kauppatorilla 18.8. tapahtumien jälkeen. Läheinen ystäväni ehdotti minulle jos menisimme yhdessä katsomaan miltä kukka-ja kynttilämeri näyttää. Me kumpikin olemme ystäväni kanssa herkkiä ja voimakkaasti tuntevia ihmisiä ja tämä Turun tragedia on koskettanut meitä kumpaakin hyvin syvästi, kuten varmasti monia muitakin.

Kynttilöiden ja kukkien määrä torilla oli aivan valtava. Katselimme osittain sitä aivan hiljaa ja välillä jaoimme ajatuksia tapahtuneesta. Mutta suurimman osan aikaa näky vain veti sanattomaksi. Se oli samaan aikaan vaikuttava ja surullinen. Luin ihmisten kirjoittamia viestejä ja osanottoja kukkien ja kynttilöiden seasta ja niistä kaikista huokui suunnaton rakkaus sekä lämpö. No Fear Turku, luki useammassa kohtaa. Lohdullisia Raamatun lauseita, itsekirjoitettuja runoja, sydämiä, pehmolelujakin. Hyvin monenlaisia osanottoja ja monella eri kielellä.

Ollessamme siinä hyvän tovin, edelleen ihmiset toivat kynttilöitä palamaan sekä laskivat kukkia paikalle. Eräs nainen itki hyvin avoimesti suruaan laskettuaan kukkasen maahan. Ystäväni kertoi, että kaikki nämä korjattaisiin seuraavana yönä pois ja tilalle tuotaisiin valaistu puu. Vieressä ollut meille tuntematon nainen yhtyi keskusteluumme ja tiesi kertoa, että ainakin osa näistä kynttilöistä sekä muista muistoesineistä, jota paikalle oli tuotu, säilytettäisiin. En tiedä mihin, mutta ilmeisesti museointitarkoituksessa ainakin osa näistä säästetään. Mielestäni ajatus on oikea, sillä vaikka tämä tragedia on kauheudessaan ääretön, se on kuitenkin nyt pala Suomen sekä Turun historiaa.

Valaistu puu torilla tuntuu erittäin lohdulliselta ja oikealta tavalta kunnioittaa uhreja. Valo symboloi toivoa ja puu elämää. Elämä jatkuu. Se jatkuu erilaisena, mutta se jatkuu. On ollut puhetta tuleeko torille pysyvämpi muistomerkki tämän terroriteon uhreille, mutta ilmeisesti siitä ei ole vielä mitään päätöstä. Asiasta ollaan hyvin paljon kahta mieltä. Toiset kokevat sen hyvänä, että uhrit saisivat muistomerkin ja toiset taas näkevät sen muistomerkkinä pahantekijälle. Mikäli muistomerkki jossain vaiheessa Turkuun tulee, mielestäni se on ehdottomasti uhrien muistolle eikä siinä ylistettäisi tietenkään pahantekijää. Mutta aika näyttää mitä sen suhteen tuleman pitää.

Monenlainen viikko ollut. Paljon iloa, vähän kyyneliäkin, liikutusta ja tunteita.
Meillä kaikilla.

Kaunista loppuviikkoa, tavataan taas sunnuntaina!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi :)