maanantai 27. maaliskuuta 2017

Pysähdys.


Huoh. Ajatukset pyörivät jotenkin nyt niin tahmaisina etten oikein tiedä miten alkaisin jäsentämään tekstiä tähän postaukseen. Viime viikolla blogissani vietettiin kauan odotettua ja kovin toivottua tuoksuviikkoa. Se valitettavasti katkesi torstaihin ja perjantaina ei tullut postausta laisinkaan. Perjantaille suunniteltu tuoksuaiheinen postaus siirtyi alustavasti tälle viikolle.

Syy tähän äkilliseen muutokseen olivat tapahtumat ja uutiset, joita olemme saaneet parin viimeisen viikon aikana eivätkä ne ole olleet niitä kaikkein helpomipia ja iloisimpia. Ensin Isännän puolelta eräs sukulainen poistui ajasta ikuisuuteen pitkäaikaisen sairauden uuvuttamana. Vaikka tämä oli tiedossa, tottakai aina sellainen uutinen tulee yllättäen. Ei siihen osaa varautua. Kyseessä oli kuitenkin henkilö kenen kanssa Isäntä on viettänyt etenkin lapsena paljon aikaa ja tämä sukulainen on ollut välitöntä lähipiiriä. Meidän yhdessäolon aikana emme ole tavanneet tätä henkilöä montaakaan kertaa, mutta silti hänen poismenonsa kosketti minuakin. Tunsin surua, koska mieheni tunsi sitä niin voimakkaasti.


Viikko sitten olimme kylässä läheistemme luona ja saimme valitettavasti nähdä vähän liian läheltä sen kun ihminen on päättänyt päättää oman elämänsä. Onneksi läheisemme ovat kunnossa, mutta samassa naapurustossa asuva nuori henkilö oli päätynyt tällaiseen kauheaan ratkaisuun.

Koko murhenäytelmä oli täysin nähtävissä avoimella kadulla, auringon paistaessa kauniisti taivaalla. Poliisit työskentelivät kauan talon pihamaalla ja näimme valitettavasti aivan kaiken mitä siellä tapahtui. Lohduttominta oli nähdä kuolleen nuoren isä, joka hautasi kasvojaan käsiinsä ja itki. Kun itse on äiti, väkisinkin tulee peilattua omia tuntemuksia nähdessään toisen vanhemman hätää ja tuskaa. Yhdenkään vanhemman ei tulisi joutua hautaamaan lastaan.

Tilanne oli täysin surrealistinen, jos niin voi sanoa. Kuin olisi katsonut jotain elokuvaa tai uutislähetystä. Eihän tuollaista joudu näkemään koskaan omin silmin, noin läheltä. Lähdimme illan suussa kotiin päin ja katse kiersi vielä kerran tämän tragedian kohdanneen talon pihaan. Piha oli hiljentynyt, poliisit, tutkijat, ruumisauto olivat lähteneet pois. Jäljellä oli täysi hiljaisuus, jopa aavemainen tunnelma. Tuli entistä surullisempi olo.

Kävimme kotimatkalla Isännän kanssa läpi tuntemuksiamme asiasta ja jaoimme järkytystämme. Asia meni ihoni alle niin pahasti, että se tuli seuraavana yönä uniini asti. Mieli kelasi tapahtunutta kiivaasti. Muistan viime kesänä nähneeni tämän nuoren ihmisen muutamankin kerran kun olin läheistemme luona kylässä tyttömme kanssa. Ulkopuolisen silmin kaikki näytti olevan hyvin. Jotain kuitenkin kyti pinnan alla, että näin kävi.


Pahin uutinen kuitenkin tuli meille torstaina, jonka vuoksi blogi hiljentyi kesken teemaviikon. Nämä menneet tapahtumat ottivat minusta niin ison niskalenkin, että oli vain pakko luovuttaa hetkeksi ja vetää henkeä. Onneksi torstaina alkoi arvonta, jonka vuoksi pystyin jättämään teemaviikon kesken.

Eräs hyvä ystävämme sairastui syöpään noin vuosi sitten. Uutinen sinänsä oli kauhea shokki ja tuli täysin puskista. Ennuste kuitenkin näytti leikkauksen jälkeen valoisammalta, vaikkakaan ei täysin terveen papereita ollutkaan luvassa. Ystävämme oli kaikesta huolimatta aina lippu korkealla ja jaksoi hymyillä, vitsailla ja olla oma hurmaava itsensä.

Syksy toi tulleessaan hänen tilassaan vähän takapakkia, mutta silti taistelutahto säilyi lujana. Ennen joulua istuimme iltaa yhdessä ja nauroimme vedet silmissä monia hauskoja juttuja. Joulu ja uusivuosi tulivat ja menivät. Näimme ystäväämme vilaukselta muutamia kertoja ohimennen ja juttelimme joka kerta niitä näitä. Hän oli joka ainoa kerta tavatessamme positiivinen ja elämänmyönteinen. Hän jaksoi uskoa parempaan aikaan ja niin uskoimme mekin. Ihailin hänen tapaansa suhtautua niin tyynesti ja rauhallisesti kaikkeen.

Tapasimme hänet eräänä iltana vajaa kuukausi sitten tullessamme jostain kotiin ja osuessamme samaan aikaan parkkipaikalle. Hän pahoitteli kovin ettei ole kutsunut meitä kylään tai ettei ole jaksanut pitää suuremmin yhteyttä. Syöpähoidot olivat olleet todella rankat ja sen näki hänestä. Hän oli laihtunut kauhean paljon ja iho oli harmaa. Kurkkuani kuristi itku koko sen ajan kun juttelimme hänen kanssaan.

Ennen kuin sanoimme heipat siltä tapaamiselta, hän huikkasi tytöllemme vielä, että tuletko joku päivä isin ja äidin kanssa syömään meille lettuja? Ne olivat viimeiset sanat, jotka hän sanoi meille. Viime torstaina saimme hänen vaimoltaan viestin, että ystävämme on nukkunut rauhallisesti pois perheen läsnäollessa. Luin viestin monta kertaa ennen kuin tajusin mitä siinä oikeasti luki. Itku tuli niin suurena, etten saanut sanottua mitään. Näytin puhelimestani vain viestiä Isännälle ja sen jälkeen itkimme yhdessä.

En voi vieläkään ymmärtää enkä käsittää, että ystävämme on poissa. Kuulen hänen äänensä ja naurunsa ja muistan hauskat juttuhetkemme. Hänen perheensä on ollut ajatuksissamme koko tämän ajan. Yksi on joukosta poissa. Näin tässä ei olisi pitänyt missään nimessä käydä. Muistan miten hän laski leikkiä saamistaan hoidoista ja siitä miten erilaista elämä on ollut sairastumisen jälkeen. Hän kertoi aina siitä pieni pilke silmäkulmassa ja kun viimeisen kerran tapasimme, se sama pilke oli vielä siellä vaikka voimat olivat selkeästi jo ehtymään päin.

Joskus hyvät ihmiset lähtevät täältä liian aikaisin ja nyt todellakin kävi niin. Olen viime päivien ajan purskahdellut itkuun tämän tästä ja ystävämme käy mielessäni useasti päivän aikana. Mieli ei meinaa hyväksyä tätä asiaa ollenkaan, tuntuu kovin epätodelliselta ja pahalta.


Pahoittelut siis, että teemaviikko katkesi ennen aikojaan, mutta syyt olivat täysin inhimilliset. Suru ei välttämättä kysy lupaa sisääntullessaan ja nyt kävi juurikin niin. Vaikka blogi on minulle rakas, yksityiselämässäni tapahtuvat käänteet määrittävät kuitenkin myös tämänkin rakkaan puuhastelun tahdin.

Pyrin palaamaan takaisin tällä viikolla ihan normaaliin rytmiin ja kirjoittamaan myös sen postauksen, joka oli tarkoitus tulla ulos viime perjantaina. Kirjoittaminen on kuitenkin minulle tapa ilmaista itseäni ja purkaa tuntojani ja nämä viime aikaiset tapahtumat ovat olleet sen kaltaisia, että kirjoittamisen terapeuttinen vaikutus on kultaakin kalliimpi.

Elämä jatkuu, mutta taas hivenen erilaisempana kuin ennen. Suru on mukana kulkeva kaveri, joka välillä kietoo tiukkaan syleilyynsä, mutta samalla sysää kuitenkin ajatuksia eteenpäin. Uskon, että ystävällämme on nyt parempi olla kun kivut ovat lopullisesti ohi ja hänen matkansa jatkuu toisessa muodossa eteenpäin. Uskon, että jonain päivänä me vielä tapaamme.

Kaunista alkavaa viikkoa kaikille.

24 kommenttia:

  1. Mä en oikein osaa sanoa mitään :( Täysin ymmärrettävä syy jättää blogin päivitys <3

    VastaaPoista
  2. ♥ Sanattomaksi vetää...
    Voimia suureen suruun!! ♥

    VastaaPoista
  3. Otan osaa. Tsemppiä, voimia ja haleja suruun. <3

    VastaaPoista
  4. Voi miten suruisia uutisia ja aivan liian monta :(
    Voimia sinne teille!

    VastaaPoista
  5. Voi miten surullisia asioita, eipä tässä oikein löydä sanoja...

    VastaaPoista
  6. Voi muru! Iso rutistus näin virtuaalisesti. Oot rukouksissa!<3

    (Ja blogia päivität sitten kun siltä tuntuu, ei mitään anteeksipyyntöjä! Me lukijat venataan!)

    VastaaPoista
  7. Kyyneleet nousevat silmiin tätä lukiessa, voimia sinne <3

    VastaaPoista
  8. Itku nousi silmään tätä lukiessa. Voimia oikein paljon 💜

    VastaaPoista
  9. Minäkään en oikein osaa sanoa mitään tähän. Tuli surullinen olo puolestasi. Toivon sulle jaksamista ja voimaa <3

    VastaaPoista
  10. Voimia, kuinka paljon ikävää voi sattuakaan kerralla.

    VastaaPoista
  11. Voimia. Kun suurin suru hellittää, jäävät mukavat muistot jotka auttavat eteenpäin.

    VastaaPoista
  12. Miten huonot uutiset ei koskaan tule tipotellen vaan aina rekallisina, joka kipataan niskaan kun sitä vähiten osaa odottaa ? Todella monta surullista uutista ja vielä näin lyhyen ajan sisään :'(
    Voimia surun läpielämiseen <3

    VastaaPoista
  13. Minäkin olen sanaton..otan osaa <3

    VastaaPoista
  14. Ystävän poismeno on aina kova paikka... Otan osaa suureen suruusi <3

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi :)