maanantai 30. toukokuuta 2016

Itkeminen kielletty.


Hiljaisen naisen paluu. On vierähtänyt tovi siitä kun olen viimeksi jaksanut istua alas tietokoneen eteen ja aloittaa uusi blogiteksti. Viimeinen kuukausi on mennyt niin tuskissa ja kivuissa, että ihan hirvittää. Pelkkä asian muistelukin saa pahan mielen aikaan.

Kaikki alkoi vapun aikoihin kun aloin saamaan öisin karmeita, polttavia kipukohtauksia vatsaan. Missään asennossa ei ollut hyvä olla. Minulta on sappirakko poistettu vajaa 15 vuotta sitten ja fläsärit niihin kipuihin tuli vähän turhankin elävästi mieleen. Olin aivan varma, että minulla on sappitiehyissä kiviä tai hiekkaa.

Ensimmäisen kerran päädyin sairaalaan helatorstaina. Silloinkin kaksi eri kertaa. Sitten uudestaan äitienpäivänä. Sitten viikko sitten perjantaina. Viikko sitten sunnuntaina. Ja viikko sitten tiistaina.
Mukavaa juoksuttamista. Lääkkeitä vaan suoneen ja sitten kotiin. Katsellaan niitä tutkimuksia sitten joskus kun jaksetaan ja viitsitään. Turussa on muitakin ihmisiä kuin sinä, sanoi eräs lääkäri kun olin neljättä kertaa samalla sairaalapedillä tippaletku kiinni kädessä. Niin onhan se toki itsekästä vaatia tutkimuksia kun on kauheista kivuista kärsinyt jo kuukauden päivät eikä ole montaakaan yötä nukkunut kunnolla. Bonuksena kotona on pieni lapsi ja vuorotyötä tekevä mies, joten arkihan sujuu kuin tanssi näissä kivuissa ja epätietoisuuksissa. Eiku.....

Viimeisimmällä reissulla alettiin oikeasti tutkimaan, että mikä mua vaivaa. En vaan enää suostunut lähtemään takaisin kotiin kipujeni kanssa. Sanoin, että makaan tässä vaikka viikon, mutta nyt se aika sinne magneettiin ja muihinkin läpivalaisuihin. Epätietoisuudessa roikkuminen pahentaa vaan oireita entisestään.


Minut ultrattiin, viipalekuvattiin ja magneettikuvattiin. Mistään ei löytynyt vikaa. Ei siis kasvaimia, ei kiviä, ei hiekkaa, ei mitään.  Käskettiin syödä Litalginia, Somacia ja Panacodia. Litalginista mulla laski valkosolut vaarallisen alas, joten se lääke piti jättää pois. Panacod ei taas sopinut ollenkaan, koska olen sappipotilas. Sain siitä niin karsean kipukohtauksen, joka piti tyynnyttää loppujen lopuksi jollain morfiinisukuisella aineella. Joten jäljelle jäi Panadol ja Somac. Ja tottakai Rennie. Renska-Rennie onkin pitkäaikainen kaverini, joten siinä mielessä ei mitään uutta auringon alla.

Hah, sain jossain vaiheessa näitä reissujani myös kupillisen niin vistoa ainetta, että vieläkin puistattaa. Se oli jotain vatsaa rauhoittavaa ja puuduttavaa mönjää, joka oikeasti maistui nestemäiseltä laastarilta. Kuvitelkaa Hansaplast-kangaslaastarin tuoksu ja muuntakaa se nestemäiseksi juotavaksi. Niinpä. Kyllä mäkin oksentaisin. Ja niin taisin tehdäkin.

Mutta lopulta pääsin puhumaan lääkärin kanssa, joka tajusi heti mistä kiikastaa. Mulla on IBS eli ärtyvän suolen oireyhtymä. Olenhan tätä monesti jo itsekin uumoillut kun olen vatsani kanssa taistellut kohta parikymmentä vuotta. Yleensä IBS todetaan tähystyksellä ja mulle on sekin tehty pari vuotta sitten missä todettiin voimakasta punoitusta vatsassa, joka jo silloin viittasi tähän suolihommaan. Kerroin lääkärille tarkkaan kaikki oireeni ja hän sanoi heti, että kaikki natsaa IBS:ään. Oli muuten ensimmäinen lääkäri, joka oikeasti jaksoi kuunnella oirekuvastoni loppuun asti ja kysyi minulta mm. vatsani toiminnasta. Lisäksi lääkäri kysyi stressistä ja kyllähän sitä on. Ei ole helppoa olla työtön ja koittaa selviytyä lapsiperheen arjen menoista työmarkkinatuella.

Tämä koko kombo oli siis vaivojeni takana. Se oli kuulkaa melko helpottavaa kuultavaa.

Sain lääkäriltä hyvät ravinto-ohjeet, lääkkeet ja lähetteen paikkaan jossa voin puhua mieleni solmut auki. Viimeisimmän kolmen vuoden aikana on kuitenkin tapahtunut elämässäni isoja asioita ja mieli ei ole kaikessa pysynyt perässä.

Otan ilolla tämän avun vastaan. Ja olen tälle lääkärille ikikiitollinen siitä, että hän kohtasi minut ihmisenä ja otti vaivani tosissaan, ajan kanssa ja keskittyi hakemaan minulle parannuskeinoa.


Se mihin järkyttävään asiaan törmäsin tässä ryöpytyksessä on potilaiden kohtelu. En osaa sanoa onko kyse universaalista ongelmasta -toivon mukaan ei- mutta ainakin täällä meillä päin tuntui olevan kovinkin normaalia.

Ymmärrän sen, että ensiavussa on aina kiire. Ymmärrän, että hoitajia on liian vähän. Ymmärrän sen, että potilaat valittaa, kitisee, vaatii, voivat olla raskaita hoidettavia. Mutta se mitä en ymmärrä on, että potilaita kohdellaan kuin ovimattoa. Jätetään vastaamatta kysymyksiin, tiuskitaan, ollaan kovakouraisia, ollaan ylimielisiä, välinpitämättömiä, kyllästyneen oloisia. Ei olla pätkääkään inhimillisiä.

Jokainen joka päivystykseen/ensiapuun joutuu, kärsii kivusta tai jostain sairaudesta. Siellä ei kukaan huvikseen ole. Siinä kohtaa olisi enemmän kuin tärkeää olla sille potilaalle läsnä, kohdata ihminen ihmisenä, omata suuri empatian kyky. Kuunnella potilasta mitä hän tarvitsee.

Kun jouduin toisen kerran sairaalaan äitienpäivänä, itkin sairaalasängyssäni. Itkin sitä, että oli äitienpäivä ja minä jouduin makaamaan sairaalassa tyttöni ollessa kotona. Itkin kipujani ja itkin pelkoani siitä mikä minua vaivaa. Olenko kenties parantumattomasti sairas? Saanko enää elää normaalia elämää?

Paikalle tuli hoitaja joka katsoi vähätellen itkemistäni ja kysyi töksäyttäen:

-Mikäs nyt on huonosti?

Vastasin, että on todella paha mieli, koska olen pienen tytön äiti ja joudun nyt olemaan kipujeni kanssa täällä sairaalassa.

-Kuule, täällä on paljon vakavemminkin sairaita ihmisiä, joten lopeta itkeminen heti. Sinulla ei ole hengenvaaraa, joten ei tarvitse itkeä.

Nuo sanat järkyttivät siinä määrin, että teki mieli itkeä vaan lisää. Ja saanen huomauttaa tässä vaiheessa, että en vollottanut räkä poskella ääneen vaan itkin hiljaa, kyyneliäni pyyhkien yksin sairaalasängyssäni.

En tiedä millä oikeudella kukaan voi sanoa kenellekään mikä on oikea hetki tai oikea syy itkeä. Jos ihmisellä on paha mieli, silloin pitää itkeä. Niin mustavalkoinen maailma ei voi olla, että lupa itkuun on vain kuoleman kolkuttaessa olkapäätä. Sitä ennen kaikki itku on turhaa ja itsekästä.

Sen hoitajan maailma ei kyllä ole minun maailmani. Että terkkuja vaan sinne osastolle jos sinä minua syyllistänyt itkupoliisi satut lukemaan tätä. Häpeä!




Yhdellä kerralla eräs toinen hoitaja jätti kaksi eri kertaa sormeni laatikon väliin ja lopuksi huitaisi verenpainemansetin reunalla mua suoraan silmään. Kun sanoin kuuluvasti ja ihan tarkoituksella AUTS!, hoitaja vaan mulkaisi minua ja kysyi kyllästyneenä:

-Mihin nyt sattuu?

No sain tuosta mansetin kulmasta silmääni äsken. Ja sormetkin oli laatikon reunan välissä kun paukkasit laatikon kiinni.

-Jaajaa.

Kyllä siinä teki mieli alkaa huutamaan raivona ääneen, että anteeksipyyntö tai pahoittelu ei vissiin kuulu sanavarastoon? Mutta ei vaan ollut voimia sellaiseen purkaukseen. Olin aivan järkyttynyt. Ajattelin mielessäni, että voiko tämä olla todellista.

Kohdalleni sattui varmaan kymmenkunta eri lääkäriä ja pari tusinaa hoitajaa. Tästä koko porukasta törmäsin yhteen järkevään lääkäriin ja ehkä neljään mukavaan hoitajaan.

Loppuporukka ei sitten täyttänytkään ihmisen tunnusmerkkejä.


Huomasin kohtalotoverien kohtelussa samoja kaameita piirteitä. Etenkin vanhusten kohdalla. Vanhukselle ei välttämättä edes vastata mitään, kävellään vaan pois jos toinen kysyy lasia vettä. Ei anneta vettä eikä selitystä miksi sitä ei anneta. Puhutaan tylyyn äänensävyyn, sinutellaan ja teititellään samassa lauseessa niin härskisti, että vieressä ei tiedä itkisikö vaiko nauraisi.

Kiire ei voi olla selitys kaikkeen eikä resurssien vähyys. Jokainen kuka siellä työkseen potilaita hoitaa, saa kuitenkin siitä menetetystä vapaa-ajasta korvauksen ja jos se korvaus ei riitä tai muuten työ tökkii syystä tai toisesta, kehoitan vaihtamaan alaa. Potilaan henkinen hyvinvointi pitäisi olla samalla viivalla sen fyysisen kanssa. 

Tästä kaikesta kokeneena toivon, että pysyisin jatkossa suht terveenä etten enää ihan helpolla joutuisi kyseiseen paikkaan. Huolestuttavaa on myös, että kaikki lääkärit näyttävät joltain TET-jaksolaisilta. Olin yhdessä vaiheessa varma, että olen joutunut Piilokameraan kun sänkyni viereen käveli kaksi ala-asteikäisen näköistä pentua seisomaan lääkärintakit päällä ja alkoivat puhumaan mulle lääketieteellisiä termejä. Ketä nää teinitohtorit ovat? Mitvit? Get me out of here!

Ovatko siis kaikki kokeneemmat lääkärit karanneet yksityiselle puolelle? Ja miksi ensiavussa on pelkkiä kandeja arpomassa ihmisten vaivoja?  Excuse my bonbon, mutta vitun pelottavaa. Onko ihan tosissaan joku suuressa viisaudessaan päättänyt, että laitetaan nyt noi ei-vielä-niin-valmiit lääkärin raakileet tuonne ENSIAPUUN? Että ei esimerkiksi jonnekin osastolle ottamaan tuntumaa. Ei, ei, sinne vaan pahimpaan ytimeen kun vastaan voi tulla mitä vaan katkeennesta jalasta aivoverenvuotoon. Siellä saa hyvät opit kun pääsee olemaan enttententten, että mitäs tehtäis.

No mutta. Tässä sitä nyt elellään uusin eväin. Jätin ruokavaliostani pois laktoosin ja monet viljat ja nyt jo tuntuu paremmalta. Tottakai takaraivossa elää pelko uusista kivuista, mutta olen oppinut tällä matkalla sen, että nautin jokaikisestä kivuttomasta hetkestä ja otan tosiaan päivän kerrallaan. Kaltaiselleni kontrollifriikille aikamoinen haaste.

Noudatan nyt siis fodmap-ruokavaliota ja jos siellä lukijoissa on joku muukin suolivammainen, niin saa jakaa kokemuksia ja vinkkejä kommenttilootassa! Olen nykyään muuten 6 kg kevyempi ja aion jatkaa vieläkin kevyemmäksi. Onhan tuota tuuheutta sen verran kertynyt melkein 40 vuoden aikana, että varaa on ottaa vielä vähän pois. Mitään supermallia musta tuskin tulee, mutta jos nyt vähän sutjakampi.

Mä teen nyt tällaisen varovaisen paluun blogiini. Koitan jos jaksan kirjoitella tällä viikolla vielä muutakin, mutta en lupaa. Kerään vielä voimia ja menen sen mukaan. Kiitos kun olette kuitenkin jaksaneet hiljaisuudesta huolimatta olla vielä messissä. Kyllä tämä tästä kun palaan normaaliin elämään pikkuhiljaa.

Kaunista alkavaa viikkoa kaikille. Kyllä täältä vielä ponnistetaan ylöspäin!

maanantai 9. toukokuuta 2016

Pakkotauko.


Kuvasta voi päätellä jo, että täällä ei olla kunnossa. Olen ollut pari viikkoa todella kipeänä ja viimeisimmän viikon aikana olen maannut sairaalassa tiputuksessa parikin eri kertaa. Se mikä mua vaivaa, on edelleen selvittelyn alla, mutta jotain suuntaa antavaa on jo annettu.

Kyse ei ole henkeä uhkaavasta sairaudesta, mutta kovin kipeäksi tekevästä kylläkin.

Mulla on nyt siis paukut aika lailla loppu ja jaksaminen priorisoituu täysin normiarjen pyörittämiseen. Blogi joutuu nyt hetkeksi pakkotauolle. En yhtään haluaisi, mutta nyt on niin heikko happi ja karmeat univelat ettei vaan jaksa kautta kykene.

Palaan heti mestoille kun tästä kuntoudun. Kiitos, jos jaksatte odottaa. Ootte mulle kaikki tärkeitä ja arvokkaita, muistakaahan se.

Julkaisin kauhean kasan kertyneitä kommentteja, vastailen niihinkin sitten kun jaksaminen antaa periksi.

Aurinkoa päiviinne ja kuullaan toivottavasti taas pian.

torstai 5. toukokuuta 2016

Naimisiinkirkko.



Eräänä sateisena lauantaina toteutimme meidän tytön pitkäaikaisen haaveen. Hän on vuoden ajan jo varmaan puhunut, että haluaa mennä äidin ja isin naimisiinkirkkoon. Kyseessä on siis Turun Tuomiokirkko missä meidät on vihitty isi-ihmisen kanssa vuonna 2008.



Emme olleet itsekään käyneet naimisiinmentyämme Tuomikirkossa, joten mielellämme lähdimme näyttämään tytöllemme tätä upeaa kansallispyhättöä.



Tarkalleen ottaen meidät on vihitty Tarkk'ampujan kappelissa, joka sijaitsee kirkon sisällä. Meillä oli niin pienet häät aikoinaan, että koimme tämän pienen kappelin omaksemme vihkitilaisuutta ajatellen. Samassa kappelissa on mammani päässyt vuonna 1937 ripille ja kappeli on toiminut sotilaskirkkona Toisen Maailmansodan aikaan.

Kappeli oli kiinni kun pääsimme kirkkoon, mutta ystävällinen vahtimestari päästi meidät sinne sisään kun kerroimme tyttömme toiveesta päästä kurkkaamaan missä äiti ja isi ovat menneet naimisiin.

Pikkuneiti istuskeli kauan penkillä hiljaa ja katseli kaunista kappelia haltioituneena. Meidän neitokainen on vähän harvinaislaatuinen kohta 3-vuotias. En tiedä montaakaan lasta ketkä olisi oikeasti kiinnostuneita tämän tyyppisistä asioista. Kirkoista ja museoista.

Mutta hyvä näin. Olemme ylpeitä isi-ihminen kanssa tästä neidin kiinnostuksesta.






Turun Tuomiokirkko on vaikuttava paikka ja se herättää kunnioitusta. Kiertelimme rauhassa koko kirkon läpi ja kerroimme Mimulle mitä kaikkea kirkko pitää sisällään. Aikaa olisi voinut viettää kirkossa paljon pidempäänkin, mutta meitä alkoi kutsua koti ja lounasaika.

Lupasimme neidille, että tulemme taas pian käymään täällä uudelleen.




Ennen lähtöä kotiin hän halusi vielä, että äiti ottaa hänestä kuvat kirkon portailla.
Ja äiti otti :)

Milloin sinä olet viimeksi käynyt kirkossa?

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

#MakeGlamourHappen


Meikkijätti Max Factor tuo tässä kuussa markkinoille kolme upeaa luomiväripalettia, jotka hehkuvat nuden eri sävyissä. Jokaisessa paletissa on kahdeksan sävyä, jotka ovat ruusun, kullan ja kahvin sävyissä.

Max Factor Masterpiece Nude-paletit ovat saaneet inspiraationsa kevään/kesän 2016 muoodinmaailmasta. Sävyt ovat suunniteltu sopimaan kolmelle eri ihonsävylle; vaalealle, neutraalille ja tummalle. Paletin sävyt ovat intensiiviset, pigmenttiset ja niillä saa loihdittua lukemattoman määrän erilaisia nude-henkisiä silmämeikkejä.




Kun swatchasin paletin sävyt, en käytttänyt alla lainkaan pohjustajaa. Luomivärit ovat erittäin voimakaspigmenttisiä ja ne levittyvät hyvin. Ne eivät varise ja eivätkä ole jauhoisen tuntuisia. Vaikka itse olen vaaleaihoinen, koen nämä kaikki paletit omikseni. Suosikkini näistä kuitenkin ehdottomasti on Cappucino Nudes, jossa on kahvin sävyjä.

Näistä paleteista on tullut pienessä ajassa suosikkejani ja kun olen johonkin lähdössä, teen silmämeikkini jollain näistä. Kahdeksan sävyn valikoima on mielestäni mukavan iso ja variaatoiden mahdollisuus on laaja. Pidän myös siitä, että paleteissa on metallinhohtoisia sekä mattaisampia sävyjä. Näin silmän muotoilu on sävyjen kanssa helppoa.





Tämä silmämeikki on tehty kokonaan Cappucino-paletin sävyillä. Olen tämän sävyisessä meikissä todella syvällä omalla mukavuusalueellani ja viihdyn siellä erinomaisesti. Koen, että nämä sävyt korostavat silmieni sävyä kauniilla tavalla.

Max Factor rohkaisee naisia kokeilemaan erilaisia lookeja ja tuomaan glamouria esiin.
#MakeGlamourHappen

Paletit ovat myynnissä toukokuusta 2016 lähtien, mm. Sokos-tavarataloissa ja Emotioneissa.
Paletin suositushinta on 19,90 € kpl.

Paletit ovat lehdistönäytteitä.

tiistai 3. toukokuuta 2016

Miltä aurinko tuoksuu.


Sun di Gioia on tämän kesän aurinkoisin tuoksu. Giorgio Armanin jo kauan sitten markkinoille tulleen Acqua di Gioia on saanut nyt kumppaneikseen Sun (aurinko) ja Air (ilma) -tuoksut. Vesi, aurinko ja ilma -kolme eri elämän elementtiä.


Sun di Gioia on nimensä mukaisesti auringon iloa. Jos aurinkoa saisi pullotettua tuoksun muotoon, se olisi juurikin tämä tuoksu. Ensinuuhkaisulla en rakastunut päätä pahkaa, mutta kun annoin tuoksun viipyillä ihollani hetken, tunsin tämän omakseni.

Muutama päivä myöhemmin tuoksu tulvahti nenääni paidasta ja huomasin jo kaivanneeni tätä tuoksua. Hyvä tuoksu hurmaa kantajansa myös näin. Pikkuhiljaa ja huomaamatta.


Sun di Gioia on pehmeä ja lämmin tuoksu. Se tuntuu hyvältä ja miellyttävältä. Se ei hyökkää, ei kerskaile eikä ole ylimielinen. Se on kuin lämmin huivi johon haluaa kietoutua. Se kietoo syliinsä ja pitää hellien.

Sun di Gioia tuoksuu siltä miltä auringon lämmittämä naisen iho tuoksuu.

Alkutuoksu avautuu meren lämpimien laineiden tuoksulla, raikkaalla bergamont-uutteella ja elegantilla freesialla. Sydäntuoksu hurmaa makealla frangipani-kukalla, herkullisella sambacjasmiinilla ja ylang ylangilla. Lopputuoksu alustaa koko kauneuden kookosmaidolla, miellyttävällä vaniljalla, amborxialla ja iiriksellä.



Tämä on tuoksu naiselle, joka haluaa kesätuoksultaan jotain erilaista ja jotain hurmaavaa. Tämä ei ole karkkimainen hedelmäpommi tai raikas sitruunainen tuoksu. Tämä on pehmeä, puuterinen, valoisa, iloinen, elegantti ja aistillinen.

Giorgio Armani Sun di Gioia on tullut huhtikuussa 2016 myyntin.
Sun di Gioia EdP 30ml 49,90e
Sun di Gioia EdP 50ml 74,50e

Mikä on sinun suhteesi di Gioia -tuoksuihin? 

Tuoksu on lehdistönäyte.





maanantai 2. toukokuuta 2016

Se yksi ja ainoa.


Meidän tinttaralla täyttää kesäkuussa kolme vuotta. Kolme! Aika on vilistänyt menemään ihan kauhealla vauhdilla. Hyvä kun on perässä pysynyt.

Tänään ajattelin avautua avata vähän aiheesta, johon törmäämme Isännän kanssa todella usein. Ja mitä isommaksi tyttömme kasvaa, sen useammin tämä kysymys tavoittaa meidät:

Koska aiotte hankkia toisen lapsen?

Se kysymys ärsyttää- ja ehkä vähän loukkaakin, ainakin jossain määrin. Useimmilla ihmisillä on automaattisesti oletusarvona, että lapsia pitää aina olla parillinen määrä. Yksi ei käy, kyllä toinen pitää olla. Ja jos on kolme, on sama hankkia se neljäs. Ja oletusarvona on, että jos on yhden saanut aikaiseksi, toinen tulee tosta noin vain.

Ennen Mimua, meiltä kysyttiin jatkuvasti koska te aiotte hankkia lapsen? Meillähän ei Mimu tosiaan saanut alkuaan ihan sormia napsauttamalla, joten utelut lapsen hankkimisesta loukkasivat ja uuvuttivat. Nyt on vähän sama tilanne. Kun kerromme, että emme aio hankkia Mimulle sisarusta, saamme osaksemme hieman järkyttyneitä katseita ja henkäyksiä. Onpa joku oikein painanut käden rinnalleen ja sanonut melkein kuiskaten ette vai...? - Joo emme.


En jaksa enää selittää kaikille, että suurin syy tähän päätökseen on hepatogestoosin uusiutumisessa, koska harva tietää edes mikä se on. Sitten joudun selittämään vielä mikä kyseinen tila on kun kyselijä tavaa, että mikä hepa...hepo...mikä stoosi? Soosi? Tyydyn siis useimmiten vain sanomaan, että yhtä pyydettiin, yksi saatiin, ei pidä alkaa ahneeksi. Tosin sekään ei välttämättä riitä kyselijälle. Aina tulee vasta-argumentti siitä miten ois niin kiva kun Mimulla olisi pikkusisarus, olis seuraa ja kaikkea. 
Ette te voi jättää Mimua ainoaksi lapseksi. Ainoa lapsi ei ikinä sopeudu ryhmään. 

Kyllähän näitä toista lasta puoltavia puheenvuoroja riittää.

Se, että luulimme vuositolkulla jäävämme lapsettomiksi, jätti meihin trauman. Se aika ei ollut helppoa. Itseasiassa on vähättelyä sanoa, että se aika oli vaikeaa. Se oli jotain paljon enemmän. Kun painii monta vuotta sen lopulliselta tuntuvan ajatuksen kanssa, ettei sinusta tule ikinä äitiä/isää, ei voi sanoa että sielu olisi enää ihan ehjä. Se paine jätti pelkoja ja stressiherkkyyttä. Rehellisesti sanottuna, emme kestäisi sitä prässiä enää toista kertaa.

Ihmiset eivät välttämättä ajattele eivätkä tarkoita mitään pahaa kysyessään meiltä toisen lapsen hankkimisesta. Mutta meitä se uuvuttaa. Ja ärsyttää tosiaan siinä mielessä, että miksi yksi lapsi ei muka riitä. On jotenkin kauhean vanhanaikaista olettaa, että lapsia pitää tehdä iso liuta. Nykymaailma on niin kallis, että lapsen hankkiminen ja elättäminen eivät ole niitä kaikkein edullisimpia asioita elämässä. Kukaan kuka on vähänkään politiikkaa ja herrojen päätöksiä seurannut, ymmärtää mitä tarkoitan.



Totta on, että toki olisi aivan ihanaa, jos Mimu saisi pikkusisaren. Mimu on ollut niin helppo ja ihana lapsi, että mikäs siinä, -kyllähän tuollaisia samanmoisia tekisi vaikka tusinan. Mutta se ei vain mene niin yksinkertaisesti ja mustavalkoisesti. Jos ei ajatella hepatogestoosin uusimista, niin faktaa on se, että täytän tänä vuonna 40. Sain kauheaa sapiskaa iästäni jo Mimua odottaessa -olinhan silloin kuitenkin, huh huh, 36-vuotias- niin mitäköhän se nyt olisikaan. Mut ohjattaisiin varmaan suoraan raskauden keskeytykseen, koska olen jo tällainen keski-ikäinen. Yli-ikäinen. Vanhus. Parasta ennen-päivämäärän ohittanut. Ainakin lapsentekomittarilla.


Toisen lapsen hankkiminen on myös oikeasti rahakysymys. Vaikkei tällaisia asioita voi eikä saisi mitata rahassa, niin silti se on vain pakko. Ja onhan se oikeasti myös järkevääkin. Olemme myyneet kaikki vauva-ajan tarvikkeet pois ja se tarkoittaisi koko helahoidon hankkimista uudelleen. Kaikki lapsia saaneet ainakin tietävät mikä menoerä vauvantulo on. Lisäksi meidän pitäisi mahdollisesti vaihtaa auto ja asunto. Ei ihan yksinkertaisia ja edullisia juttuja nekään. Ja kaiken kukkuraksi paluuni työelämään siirtyisi taas muutamalla vuodella eteenpäin. Ja niinhän se on, että yli 40-vuotias ei ole sitä kuuminta valuuttaa työmarkkinoilla. Tähän ainakin olen itse törmännyt kun olen töitä hakenut. Jos olisin viisi vuotta nuorempi, näitä asioita voisi katsella ihan toisesta kulmasta, mutta koska olen kohta jo 40, toisen lapsen hankkiminen ei ole mikään itsestäänselvä asia.

Lapsen hankkiminen ei koskaan saisi perustua hälläväliä-asenteeseen. Se on tilanteesta riippumatta niin iso elämänmuutos, että vähintäänkin syvällinen harkinta on paikoillaan.



Me olemme puhuneet Isännän kanssa tästä asiasta monet kerrat. Olemme pohtineet ja miettineet, että mitäs jos kuitenkin se toinen.....mutta joka kerta tulemme samaan tulokseen: ei, me emme hanki toista lasta. Joskus se ajatus surettaa, mutta toistaalta meillä on tosi hyvä olla näin. Me olemme onnellisia juuri näin. Saamme nauttia tästä yhdestä, aivan mielettömän fiksusta ja ihanasta tyttärestämme ja antaa hänelle kaikkemme. Hän on meille maailman ihanin ja rakkain lahja. Meille riittää aivan mainiosti tämä yksi kultakimpale.

Hänelle annamme niin hyvän ja kokemusrikkaan elämän kuin vain pystymme.

Aurinkoista viikkoa kaikille!