torstai 31. maaliskuuta 2016

Astetta kohtalokkaampi.


I'm a hard person to love, but when I love....I love really hard.

Näin sanoo nainen, kuka suihkauttaa tätä hajuvettä kaulalleen. Alusvaateguru Agent Provocateur tuo markkinoille jälleen yhden hyvin erilaisen tuoksun. Fatale Intense ei ole naisille, jotka piileskelevät nurkissa ja haluavat olla huomaamattomia. Fatale Intense -nainen marssii aina pääovesta sisään ja valaisee koko tienoon karismallaan.

Fatale Intense kuuluu kukkais-itämaiseen kategoriaan ja luokitellaan makeaksi. Omaan nenääni tämä on mausteinen, erikoinen ja hillitön. Makeutta löytyy juuri sen verran kuin kuuluukin. Ei makeaa mahan täydeltä, sanoo Fatale -nainen.



Tuoksusta kertoo paljon jo se, että alkutuoksussa on lakritsia, chiliä ja sinivatukkaa. Ei mikään kevyt aloitus vaan suoraan asiaan ja sassiin. Sydäntuoksu tyynnyttää hurjaa alkua kimpullisella hurmaavia kukkia; lootuksella, punaisella ruusulla ja tuoksusampakalla. Lopputuoksussa palataan ruotuun mustan nahan, vaniljan ja meripihkan sekoituksella.

On varmasti sanomattakin selvää, että tämän tuoksun kantaja ei ole enää mikään hihittävä pikkutyttö. Toki nuorempikin nainen tätä voi käyttää, mutta tietyin ehdoin. Tuoksu on asuste, joka kertoo kantajastaan aina jotain. Tässä on tiettyä dramatiikkaa ja sellaista särmää, jota ei kaikilta luonnostaan löydy. Tuoksu provosoi ja on ehkä vähän ylimielinenkin. Sellainen härnäävä ja salaperäinen.
Never kiss and tell, sanoo Fatale -nainen.

Tämä kuuluu naiselle, joka tietää mistä on tullut ja mihin on menossa.
Stilettikorot kopisten.


Agent Provocateur Fatale Intense edp -tuoksua on saatavilla 30 ml (suositushinta 40 €) ja 50 ml (suositushinta 65 €). Agent Provocateurin tuoksuja myy mm. Kicks.


Pidätkö sinä dramaattisista tuoksuista?

Tuoksu on lehdistönäyte. Mielipiteet bloggaajan omia.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Punaa poskille & huulille.



Ystävänpäivän tienoilla sain tällaisen ihanan, söpön sydämen muotoisen rasian. Rakastan yllätyslahjoja ja tämä sai minut huudahtamaan ääneen OIH!


Rasian sisältä paljastui viisi uutta Baby Lipsiä, Balm & Blush! Poskipuna JA huulipuna, yhres paketis. Kauhia kiva ja kätev, sans turkulaine bloggari.

Balm & Blush -voiteissa on todella kivat ja herkulliset sävyt; pinkkiä, korallia, ruskeaa, punaista, persikkaa....kaikille jotakin. Tykkään Baby Lips -sarjasta, olen aiemmin esitellyt teille mm. neon väriset Electrot, Vitamin shotit ja talvimaut. Tässä uutuudessa on mukaansa tempaava idea ja hauskat pakkaukset. Kun huulet ovat punattu ja poskille saatu kiva, terve hehku, on huoliteltu look valmis. Huulivoide & poskipuna kulkee kätsysti samassa paketissa ja mahtuu taatusti käsilaukkuun mukaan.


Voiteista irtoaa väriä ihan kivasti, yllätyin oikein kun tein swatchit. Omat suosikkini näistä ovat ehdottomasti Juicy Rose ja Innocent Peach. En ole aiemmin koskaan kokeillut voidemaista poskipunaa, mutta tämän myötä ei se niin hankalaa ollut mitä etukäteen kuvittelin. Balm & Blush -voiteen saa kätevästi levitettyä poskille ja sormilla häivytettyä lopputuloksen kauniiksi.



Nämä jäävät kyllä vakkariin käyttöön minun meikkipussissani! Baby Lipsit ovat saaneet minusta kyllä vannoutuneen fanin :)

Baby Lips Balm & Blush -huulivoide/poskipunat ovat saapuneet kauppoihin helmikuussa ja löydät ne hyvin varustetuista marketeista, tavarataloista sekä päivittäiskaupoista. Suositushinta näille on 6,95 € kpl.

Joko nämä ovat löytäneet tiensä sinun meikkipussiin?

Tuotteet saatu lehdistönäytteinä. Mielipiteet bloggaajan omia.

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Tuskaa, kyyneliä ja palavia tunteita.





Teini-ikä. Siihen tuli hetkellisesti palattua kaivellessani kuuluisaa muistojeni laatikkoa varaston periltä. Tässä piipahduksessa 90-luvun alun vuosiin tuli vahvasti sellainen olo, että Luojan kiitos teinivuodet ovat ohi! Enää ei jaksaisi sellaista tunteiden vuoristorataa ja myllerystä. Tuskaa, kyyneliä ja elämää suurempaa dramatiikkaa.

Tänään palataan yli kaksikymmentä vuotta ajassa taaksepäin ja selataan vähän meitsin päiväkirjoja ja kalentereita. Tai no, ei ihan kirjaimellisesti selata, mutta kurkataan vähän sen ajan fiilareihin. Tehdään retki nolouden ytimeen. Minä toimin matkanjohtajana.

Kuvasssa ylhäällä on kaksi lukioaikojeni kalenteria, vuosilta 1992-1994. Olen marinoinut kalenterit sen ajan miesihanteillani; Keanu Reeves, Tom Cruise, Kevin Costner, Richard Grieco, Robbie Williams, Johnny Depp, Daniel Day-Lewis....samojen jantterien nassut löytyivät myös huoneeni seiniltä julisteina. Niille julisteille ei koskaan annettu hyvän yön suukkoja. Tekikö joku semmoista vai? Ei, minä en ainakaan ikinä.

Gröhöm.

Kaksi kalenteria alemmassa kuvassa ovat TEINIKALENTEREITA. Tai Teinareita. Ilmestyykö näitä vielä joka syksy myyntiin? Ei vissiin. Tuo vuoden 1986-1987 teinari on ollut siis käytössäni kun olin 10-vuotias. En siis ihan vielä virallisesti teini. Mutta muistan, että vanhemmilla tytöillä (esim. partsanjohtajallamme) oli tällaiset supersiistit teinarit ja toki sellainen piti sitten itsellekin saada. Muistiinpanosivuille on piirretty lähinnä sydämiä, liimattu Suosikista leikattuja Bogart Co:n ja Europen jätkien kuvia ja nimipäiväkalenterista ympyröity luokkakaverien nimet. Hurjaa.



Selattuani näitä parinkymmenen vuoden takaisia kirjoituksiani, mietin hartaasti pitäisikö näiden näyttäminen jättää väliin. Mutta sitten päätin, että ei pidä. Tuskin olen ollut ainoa teini tässä maassa kenen kalenterit ovat pursunneet kaikenmoista muistiinpanoa. Nämä ovat olleet silloin supertärkeitä juttuja ja kaikki -siis korostan: aivan kaikki- on dokumentoitu näiden kansien väliin. Nauratti, että kouluhommat ja kaikki koepäivämäärät lukee jossain yhdellä rivillä kamalan pienellä ja sitten tällaiset  ei kouluun liittyvät jutut ovat kirjoitettu huomiovärein ja hevosen kokoisilla kirjaimilla. Miksköhän näin? Mene ja tiedä.

Vaikka näihin on taltioitu sekunnin tarkkuudella sen aikainen koko elämä, suurimmasta osasta ei kuitenkaan ole enää tässä vaiheessa mitään muistikuvaa. Kuten esim. 31.3.1994 Marilyn K-18 illasta. (Marilyn oli eräs limudisko Turussa 90-luvun alussa ja jossain vaiheessa siellä alettiin pitää K-18 iltoja. Nykyään se on pelkästään K-18 paikka. Eli siis junnumesta edelleen.)

Samoin en muista olleeni yötä parhaani ystäväni Hetan luona 1.4.1994. (Heta on muuten edelleen yksi parhaista ystävistäni ja tyttömme kummitäti ja me olemme hänen tyttönsä kummeja. Terkkuja!)
  


Kalentereihin tuli raapusteltua kaikenmoista, mutta niiden lisäksi mulla oli tottakai myös päiväkirja. Sen kannessa oli ruusujen ja sydämien kuvia ja sivut olivat hajustettuja. Tuttu tuoksu pelmahtikin vielä sivuista nenääni avattuani tämän päiväkirjan ekaa kertaa 20 vuoteen. Tuoksu vei automaattisesti siihen hetkeen kun istun omassa huoneessa sängyllä päiväkirja sylissä ja kirjoitan. Kuunnellen samalla Salovaaraa (eli Salodangeria) radiosta. Vuonna 1993.

Luin kaikki päiväkirjan tekstit läpi ja koin välillä suurta myötähäpeää. Koin myös iloa ja ehkä vähän suruakin. Se 17-vuotias tyttö, kuka tätä päiväkirjaa on kirjoittanut, ei ole oikein osannut arvostaa itseään. Hän on tuntenut oloaan aika ajoin arvottomaksi. Näin jälkeenpäin katsottuna aivan turhaan. Mulla on ollut tuohon aikaan ihan kamalat itsekritiikit ja olen kokenut valtavia ulkonäköpaineita.
Surettaa, että miksi ihmeessä onkin ollut niin olematon itsetunto.

Huvitusta aiheutti eniten se, että olen vuodattanut sellaista tunteiden paloa päiväkirjan sivuille ettei pahemmasta paremmasta väliä. Jos nyt pääsisin matkustamaan ajassa taaksepäin, menisin sanomaan itselleni, että nyt et kyllä ota noin vakavasti kaikkea! Mutta kaipa ne suuret tunteet kuuluivat tuohon ikään. Kaikki oli niin totista ja dramaattista. Ainakin kun puhuttiin ihastumisista. Elämä oli yhtä telenovelaa.

Mä en kestä kun se yx ei kattonu mua tänään ruokiksella kertaaka. Se varmasti inhoaa mua.
(...kaksi tuntia myöhemmin samana päivänä...)
Siis en kestä! Nyt se yx ihana moikkas mulle käytävällä. Oon ihan in love.

Tuo aika piirtyy näiden kalenterien ja päiväkirjojen mukaan sellaisena, että monet asiat elämässä ovat olleet myös aika tuskaisia. On pitänyt valittaa ja kitistä vähän asiasta kuin asiasta. Vaikka oikeasti koko lukioaikani oli kyllä tosi kivaa ja muistelen niitä vuosia edelleen hymyssä suin! Mutta sitä draamaa piti luoda vähän tarkoituksella  ja vedellä menemään isolla siveltimellä.

Suuret tunteet ja suuret linjat. Mitenkään pienesti ei voitu edetä. Juuei.


Päiväkirjojen välistä löytyi myös aivan käsittämätön määrä erinäisten tapahtumien pääsylippuja. On Techno Ravea, Typpihappopartya, Megapartya... ja VANILLA ICE -keikkalippu. Käsillä on kuulkaa helmi. Kai siis muistatte Vanilla Icen? Jos ette, klikatkaa tästä. Mutta tiesittekö, että hän on käynyt Suomessa konsertoimassa? Kyllä vaan ja vieläpä Turussa! Kesällä 1991! Mun nimipäivänä, 21.7.! Ja siellä minä olin. Eturivissä, missäs muuallakaan.

Sanokaas Vanillalta joku toinen biisi? Niinpä, kuulen jo sirkkojen sirityksen. Tästä huolimatta on kuitenkin saatu jäähallikonsertti kasaan, vaikka tyypillä olikin vaan se yks biisi. Lipusta olen maksanut 150 mk (~25 €). Money well spend.

(Voi herranjumala.)



Teinivuodet ovat tärkeä kehitysvaihe ihmisen elämässä ja ilman niitä en tässä voisi naureskella niille. Lohdullista on se, että vaikka elämä tuohon aikaan tuntuikin raskaalta silloin tällöin, ne tunteet ovat tasoittuneet nyttemmin matkan varrella. Onneksi! Nyt tarkasteltuna ne tuon iän surut ovat olleet tässä universumissa kuitenkin aika pieniä. Jälleen kerran -onneksi!

Teini-iästä selviää siis hengissä, mutta sitä en voi luvata kuoleeko myötähäpeään lukiessaan omia päiväkirjojaan vuosien kuluttua. Noh, mä luin ja kyllä tässä edelleen hengitellään. 

Hauskaa oli aikamatkailla, ei käy kieltäminen.
Oli ilo huomata, että ihminen tosiaan kehittyy vuosien aikana paljonkin.

Mites sinun teini-ikä? Oliko tasaista vai pomppuista?

torstai 24. maaliskuuta 2016

Kevätarvonta osa III.


Hei arvatkaapa mitä! On kevätarvonta nro 3 vuoro! Nyt arvotaan lahjakortti aivan mielettömään verkkokauppaan, eleven.fi :hin! Elevenistä löytyy mieletön määrä upeaa kosmetiikkaa ja brändejä on satoja ja tuotteita tuhansia! Eleven.fi on jokaisen kosmetiikkafanin unelmakauppa.

Lahjakortin arvo on 50 € ja se on voimassa 30.4.2016 asti.


 Osallistua voit noudattamalla näitä ohjeita:

- Kommentoi  tähän postaukseen kertomalla minulle mitä kaikkea ostaisit jos voittaisit tämän lahjakortin. Jätä kommenttiisi mukaan s-postiosoite, josta tavoitan sinut mikäli arpaonni suosii.

-Arvonta alkaa tänään 24.3.2016 klo 07.00 ja loppuu viikon kuluttua 31.3.2016 klo 23.59. Voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti.

-Arvontaan voi osallistua myös lähettämällä s-postia blogini postilaatikkoon, nonnula@gmail.com
Viestikenttään teksti "eleven". Muuten samat säännöt kuin blogin kommenttikenttään osallistuvilla. Arvonta on voimassa myös blogin FB-sivuilla.

-Arvonta on ennenkaikkea tarkoitettu lukijoilleni. Juttujani pääset seuraamaan vakkaristi Bloglovinin, FB:n tai oikealla olevan Google-raadin kautta. Minua ja blogiani voit seurata myös instassa. Napsautathan siis itsesi joidenkin näiden kanavien kautta lukijakseni, kiitos :)

ONNEA ARVONTAAN! :)

Ps. Nonnulan väki vetäytyy nyt pääsiäisen viettoon ja palaa takaisin mestoille ensi viikolla tiistaina! :) Oikein kivaa pääsiäistä kaikille ja muistakahaan syödä paljon suklaamunia :) 

Arvonta on päättynyt! Voittaja on Sanna U. Onnea voittajalle ja kiitos osallistujille!

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Jääprinsessa.


Kirjoittelin jokin aika sitten tyttömme ensimmäisestä jääkiekkopelistä. Nyt tulikin sitten aika siirtyä itse sinne jäälle! Isi-ihminen hommasi likalle luistimet ja eikun menoksi. Tässä keväällä on kotikaupungimme jäähallilla vielä yleisöluistelua  ja sinnehän me suuntasimme.

Itse en jäälle mennyt, koska en tosiaan osaa luistella. Ihan oikeasti en osaa. Jotkut ihmiset sanovat etteivät osaa luistella ja se tarkoittaa suomeksi etteivät osaa heittää kolmoissalchowia tai jotain triplalutzia. Meitsillä se tarkoittaa, että en pysy luistimilla edes pystyssä ja vaikka pysyisinkin, en osaa liikkua mihinkään. En ikinä lapsena oppinut luistelemaan ja näin neljäkymppisenä rima opetteluun on noussut johonkin otsonikerrokseen asti.

Mutta onneksi isi-ihminen on vanha lätkäjätkä. Vaikka eipä hänkään ole luistimille noussut yli vuoteen. Viime talvena sattunut onnettomuus kielsi häneltä rakkaan harrastuksen ja edelleen asia on vähän prosessissa voiko jäälle nousta enää tuomarin hommissakaan. No sen aika näyttää sitten joskus.

Mutta oman tytön kanssa voi luistella :) Onneksi.






Olin todella iloinen, että lapsemme osoitti luontaista lahjakuutta tässä lajissa. Hän oli luistimet jalassa kuin kotonaan ja liikkuminen jäällä tuntui pelaavan ihan tuosta nuin vain. Olin niin helpottunut, että tyttömme ei ole perinyt minun luistelugeenejäni. Minä kun en missään nimessä ole oman elämäni Kiira Korpi.

Näitä kahta oli ilo katsella jäällä menemässä. Piti siinä vähän silmäkulmiakin pyyhkiä kun oma pieni meni siellä isin kanssa niin tosissaan ja reippaana. Olen ylpeä äiti!

Kohta luistimia kutsuu jo kesävarasto, mutta syksyllä taas palaamme varmasti hallille.

Kaunista keskiviikkoa!



tiistai 22. maaliskuuta 2016

Herrasmiehen verkkokauppa.


Minä olen parrakkaan miehen vaimo. Isännällä on ollut parta melkein koko sen ajan kun olemme olleet kimpassa. Kun tapasimme, hänellä oli todella muhkea parta, sellainen kunnon kanadalaisen metsurin look. Muutaman kuukauden seurustelun jälkeen hän ajoi sen pois, en ollut tunnistaa häntä. Ja olin ihan, että mitämitämitä. Missä on mun partamies?

Onneksi hän kasvatti sen takaisin.

Parta on vahvasti osa hänen identiteettiään ja minä rakastan hänen partaansa. Mies on vaan jotenkin enemmän mies kun hänellä on parta. Ja hyvin hoidettu parta antaa miehen kasvoille komean kehyksen.

Nykyään partahommiin erikostuneita liikkeitä on tarjolla aika mukavasti. On kivijalkaliikettä ja tottakai verkkokauppoja. Turkulainen Shave Club Finland on sekä että. Mittava, erittäin selkeä sekä tyylikäs verkkokauppa ja sen lisäksi  myymälä Turun keskustassa. Nyt ei voi miehet väittää etteikö olis palvelua tyrkyllä.









Isäntä sai Shave Club Finlandilta testiin liikkeen yhden suosituimman tuotesetin eli Shave Club Starter Kitin. Suomeksi tämä on parranajosetti, joka sisältää kaiken tarpeellisen klassiseen parranajoon. Setti on todella kattava. Siinä on mukana perinteinen partahöylä (Safety Razor) + 10 terää, parranajosaippua, after shave, after shave balm, alunatikut ja partasuti.

Pakkaus sisältää myös ohjeet klassiseen parranajoon, joista löytyy ohjeistus miten homma hoidetaan kotiin oikeaoppisesti.









Isännälle parranajo on lähestulkoon pyhä asia ja hän hoitaa partaansa todella mallikkaasti. Hän oli tästä pakkauksesta kovin otettu ja innolla testasi tuotteet. Suurimmat aplodit sai ehdottomasti pakkauksen partasaippua, joka Isännän mielestä oli todella hyvä. Vaahtoa piisasi, tuoksu oli miellyttävä ja ajomukavuutta löytyi. Itse höylä oli hänelle vähän haasteellisempi, mutta vain sen vuoksi, että hän on tottunut käyttämään tähän asti toisentyyppistä höylää. Hän sanoi, että höylä on hyvän tuntuinen, mutta sen käyttö vaatii enemmän opettelua ja totuttelua kuin perinteinen markettihöylä. Höylän ulkonäkö sai kiitosta, onhan se tosi hieno ja old school -henkinen.

Alunatikut tulivat myös tutuiksi, koska ajaessa poskeen tuli parikin pientä venttiä. Alunatikku kuitenkin tyrehdytti vuodon heti ja rauhoitti alueen. Tikut olivat Isännälle myös uusi tuttavuus, mutta hän tykästyi niiden tehoon välittömästi. Ei siis enää paperitolloja naamaan, jos tulee haava!

Aftershave balm oli myös hyvä ja Isäntä kehui sen miellyttäväksi. Kokonaisuudessaan setti oli hänen mielestään loistava ja hän suosittelee ehdottomasti sellaisen hankkimista, mikäli parranajohommat ovat itselle tärkeitä.

Setin hinta on 39,90 €


Suosittelen siis käväisemään Shave Club Finlandin verkkokaupassa ja miksei kivijalkaliikkeessäkin, jos Turussa päin liikkuu :) Jos ruudun toisella puolen on naispuolisia lukijoita, ketkä miettivät mitä miehelle/poikaystävälle/veljelle/isälle/serkulle/kummille/ystävälle/pojalle lahjaksi, niin verkkokaupasta löytyy varmasti ideoita! Kaupasta löytyy myös muita artikkeileita, kuten hiustenhoitotuotteita ja kahvia! Eli sen oman rakkaan ei tarvitse välttämättä olla partamäen miehiä, jos haluaa löytää jotain kivaa Shave Club Finlandilta.

SCF löytyy myös Facebookista ja Instasta.

Ihanaa tiistaita ja rapsutelkaa partoja, -omianne tai oman mielitietyn ♥

Pakkaus saatu blogiyhteistyön kautta. Mielipiteet bloggaajan ja hänen aviomiehensä omia.

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Mitä varten tämä kaikki on.


Tänään hypätään syvempään veteen. Unohdetaan meikit ja muukin maallinen. Olen pyöritellyt ajatusta tästä postauksesta jo tovin, mutta jotenkaan en ole osannut pukea ajatuksiani oikeiksi sanoiksi. Ehkä on vähän jännittänytkin puhua julkisesti tästä aiheesta.
Keskusteltuani taannoin erään ystäväni kanssa tästä, tajusin kuitenkin etten ole ainoa kuka tätä aihetta miettii.

Kuolemanpelko. Noin -siinä se tuli sanottua. Se on pelko, joka on nyt kulkenut mukanani yhä vain voimakkaampana kohta kaksi vuotta. Tai pelko on sinänsä vähän väärä sana. Enemmänkin kuin itse konkreettista kuolemaa, mä pelkään sitä että kaikki jää kesken. Pelkään lopullisuutta. Itse kuolema nyt ei kai kaiketi tunnu miltään? Toivottavasti ainakaan. Tai näin mä ainakin sen ajattelen.


Kuolema-ajatukset ovat seuranneet mua aina jossain määrin. Johtuu varmaan siitä -ainakin joiltain osin- että läheisiäni kuoli aika montakin kun olin pieni. Jouduin jo siis lapsena käsittelemään sitä, että me kaikki tulemme kuolemaan joskus. Se oli liian iso ajatus pienen ihmisen päähän. Tuntuu, että se on liian iso ajatus aikuisenkin päähän.

Kuoleman kelaaminen palasi vahvasti ajatuksiini kaksi vuotta sitten keväällä kun rakas mammani kuoli. Mamman kuolinkamppailu kesti muutaman päivän ja näin silloin aivan liian läheltä kaiken kärsimyksen. Kun lopulta mamma antoi periksi ikiunelle, kävimme Isännän kanssa saattamassa mamman kappelille. En ollut koskaan sitä ennen nähnyt kuollutta ihmistä. Tilanne pelotti ja jännitti minua todella paljon.

Mamma oli kuitenkin ihan itsensä näköinen. Hänet oli puettu omiin, tuttuihin vaatteisiin -valkeaan neuleeseen, mustiin housuihin ja kaulassa oli tuttu ja mammalle rakas kaulakoru, Kaarinan vaakuna. Käsiin oli aseteltu vaaleanpunaiset ruusut. Siinä terveyskeskuksen kappelihuoneessa me seisoimme mamman arkun äärellä, Adagion soidessa taustalla ja itkimme. Laitoin Mimun ristiäisissä otetun valokuvan mamman sydämen päälle, hänelle mukaan sille matkalle johon hän oli nyt lähdössä. Mamman näkeminen siinä arkussa tuntui täysin epätodelliselta. Tuntui, että se hetki ei ole totta ollenkaan. Mutta se hetki oli kuitenkin arvokas, vaikkakin äärimmäisen raskas. Niin ristiriitaista tunnetta en ole koskaan eläissäni kokenut. Siitä hetkestä alkoi prosessi, joka jatkuu ajatuksissani edelleen päivittäin.

Aloin sen jälkeen miettimään miksi me elämme. Ja sitten kuolemme. Mikä on sen kaiken tarkoitus.

Ajatus vaan vahvistui kun olimme äidin kanssa mamman poismenon jälkeen tyhjentämässä mamman asuntoa. Mamma ei paljon elinaikanaan heittänyt mitään pois. Ja kun hän kuoli, suurin osa hänen keräämistään tavaroista meni suoraan roskiin ja loput kierrätykseen.

Koin valtavaa surua siitä ajatuksesta, että kun elämä päättyy, silloin päättyy kaikki. Haikein mielin kävin läpi muunmuassa mamman valtavaa valokuvalaatikkoa, hänen astioitaan, vaatteitaan, koriste-esineitään, kirjojaan, -ihan kaikkea maallista omaisuutta. Ihminen elää 90 vuotta ja kun hän kuolee, suurin osa maallisesta omaisuudestakin katoaa. 


Mamman kuoleman jälkeen siis päässäni alkoi pyöriä kuolemaa sivuavat ajatukset yhä enenevissä määrin. Ne saattoivat tulla mieleen vaikka kaupan kassajonossa. Ruokaa tehdessä. Suihkussa käydessä. Ihan joka paikassa. Ajatukseni pyörivät kysymyksissä miksi me synnymme tänne, kun joku päivä joudumme kuitenkin kuolemaan pois. Toiset jo todella varhain ja toiset vasta sadan vuoden päästä. Saatoin miettiä ostaessani jotain, että mitä tätäkin ostan kun kuitenkaan en voi ikuisesti tästä nauttia. Tuntui, että mitä tahansa teinkin, mieltäni varjosti kysymys miksi tehdä tätä kun tämä ei ole ikuisesti minun. Tämä ei kestä ikuisesti.

Ajatus siitä, että kaikki loppuu aikanaan, on varsin surullinen.


Tunnustan uskovani johdatukseen ja siihen, että on olemassa maailma jota emme paljain silmin näe. Itse olen saanut kokea muutaman merkin siitä, että vaikka maallinen vaellus täällä päättyykin, elämä jatkuu toisessa muodossa jossain muualla.

Myös ajatus siitä, että me olemme täällä vain kerran, tuntuu välillä oudolta. Miten niin vain kerran? Joskus tulee olo, että olen ollut täällä joskus aiemminkin jo. Miksi muuten jokin paikka, missä ei ole koskaan ennen käynyt, tuntuukin tutulta? Miksi jokin ihminen tuntuu siltä kuin olisit tuntenut hänet aina? Miksi tunnet vetoa johonkin maankolkkaan vaikka sinulla ei ole sinne mitään siteitä? Olemme Isännän kanssa puhuneet tästä monesti, koska Isäntä rakastaa kaikkea irlantilaista ja tuntee vetoa Irlannin maisemiin. Turhaa varmaan sanoa, että hän ei ole siellä koskaan käynyt. Ainakaan tässä elämässä. Mutta luultavasti jossain toisessa elämässä, paljon ennen tätä.

Luin joskus Mötley Crüe-yhtyeen tarinan ja yhtyeen kitaristi Mick Mars kertoi kirjassa miettineensä näitä samoja päätä hajottavia kysymyksiä elämän tarkoituksesta ja kiertokulusta. Hän sanoi kehittäneensä teorian siihen mikä on se valkoinen valo, jonka monet lähellä kuolemaa käyneet ihmiset ovat nähneet.

Se valo on synnytyshuoneen kattolamppu.

Niinpä. Rajakokemuksia omaavia ihmisiä yhdistää tunne siitä miten kulkee pitkää käytävää pitkin, jonka päässä on valo. Aloin miettimään, että Mickin teoriassa voisi olla hyvinkin perää. Koska miksikäs ei? Puskeehan kukkapenkkiinkin joka kevät samat kukat, jotka talveksi kuolivat pois. Ja puihin lehdet. Ja niin edelleen. Miksikäs ei tämä hiiliyhdistelmä nimeltä ihminen ei voisi syntyä uudelleen.

Kuten huomaatte, ajatukseni ovat iloinen sekoitus buddhismia sekä kristinuskoa. 

Mitä minä sitten tässä kaikessa pelkään? Sitä kai kun en voi olla mistään varma. Vaikka haluan uskoa ja luottaa siihen, että tämä on vain yksi etappi tässä sielun matkassa, en kuitenkaan voi olla täysin varma siitä olenko oikeassa. Olen luonteeltani sellainen, etten pidä yllätyksistä vaan haluan tietää mitä on tulossa, jotta voin varautua kaikkeen. Siksi tämä asia vaivaa minua kun en pysty tätä kontrolloimaan.

Pienen lapsen äitinä muuten kuolemaa pelkää ihan toisella tavalla kuin ennen. Suurin pelko siinä on, että lapsi jää ilman vanhempaa ja se pelko on aivan  kauhea. Huomaan ajattelevani esimerkiksi matkustamista nykyään ihan eri kantimilta kuin ennen. Lentopelkoa ei koskaan ole ollut, mutta jos nyt kiipeäisin lentokoneesen, huomaisin varmaan omaavani myös sellaisen pelon.

Kättä reippaasti ylös kaikki muutkin samoin kokevat vanhemmat.


Mitä sitten voi olla kuoleman jälkeen? Siis jos ajatuksena on se, ettei sielu lähde takaisin heti uudelle kierrokselle tänne maan päälle. Itse en usko taivaaseen siinä mielikuvassa, että se on paikka missä vaaleakaapuiset enkelit soittavat harppua ja tunkevat viinirypäleitä pilven päällä pötköttelevien tyyppien kiduksiin. Jos sielu menee ns. taivaaseen, uskon taivaan olevan enemmänkin paikka, jossa on hyvä olla. Sellainen missä ajalla ja iällä ei ole enää merkitystä. Kaikki on hyvin ja ne unelmat, jotka jäivät toteutumatta maan päällä, toteutuvat sitten siellä toisessa paikassa ja ajassa. Tai ajattomuudessa.

Eniten minua huolettaa se, että nämä ajatukset eivät ole totta. Että kuoleman jälkeen ei olekaan mitään. Pelkkää ikuista pimeää. En tosin millään haluaisi uskoa näin synkkään ajatukseen, sillä elämä itsessään on niin ihmeellinen asia kaikkineen. Olisi siis tosi kummallista, jos kaikki se olisi vain hetken ilo.

Mikä on siis elämän tarkoitus. Tämä ikiaikainen kysymys on varmasti kaikkien ihmisten mielessä joskus, jossain kohtaa. En tiedä kelaanko näitä asioita myös siksikin, että täytän 40. Onko tämä vain jokin alitajuinen ikäkriisi? Ajatteleeko ihminen 40-vuotiaana tällaisia automaattisesti? Onko tämä ikä jokin diipin shitin kelaamis-ikä?



Olen saanut muutamia merkkejä ns. toiselta puolen ja se on antanut minulle lohtua kun pohdin näitä asioita niin paljon. Joskus jopa niin paljon, että unohdan melkein nauttia tästä matkasta täällä maan päällä. Olen yrittänyt ajatella, että minulla voisi olla vielä ainakin 50 vuotta aikaa kokea täällä kaikkea, mutta en uskalla päästää niin optimistista ajatusta valloilleen. Miksi en, sitä en ymmärrä itsekään.

Mutta jos minulla olisi vielä 50-60 vuotta aikaa, sen jälkeen olisinkin jo varmaan valmis siirtymään matkallani eteenpäin. Nyt koen etten ole valmis ollenkaan ja siksi murehdinkin tätä niin valtavasti.
Mä en haluu kuolla tänä yönä, laulaa Vartiaisen Jenskakin.

Jenni hei, mä niin tajuun sua.


Pelko näköjään hälvenee kun siitä puhuu ääneen. Tästä aiheesta kirjoittaminen tuntuu hyvältä vaikka aihe onkin tällainen kohtuu raskas ja syvällinen. Toivon, että ruudun toisella puolen on joku muukin kuka miettii näitä samoja ajatuksia. Tämä on muuten ensimmäinen kerta kun puhun ääneen (eli siis kirjoitan) tästä asiasta näin paljon. Hah, nyt teen sen satojen lukijoiden kanssa, täysin julkisesti ja näemmä aika estoitta. Ehkä tässä on oma lehmä ojassa siinä mielessä, että haluan ehdottomasti kuulla etten ole yksin näiden synkkien pohdintojeni kanssa.

Kun aloin kirjoittamaan tätä postausta, ulkona oli todella harmaa sää. Semmoinen synkkä ja pimeä noin niinkuin kevätpäiväksi. Mutta sitten. Yhtäkkiä taivas aukeni ja aurinko tuli esiin. Tuosta nuin vain. Katselin ulos ja hymyilin.

Oliko se merkki matkaan lähteneiltä läheisiltäni, että hei Stressi-Essi, ei oo hätää. Nyt vaan nautit matkasta etkä murehdi. Täällä on ihan jees meininki.
Uskon niin.

Loppuun kaunis kappale, jonka myötä: Kaunista alkavaa viikkoa kaikille ♥




perjantai 18. maaliskuuta 2016

Rockstar.

-Äitiiiii! Hae kamera!

-Okei, äiti hakee. Mistäs otetaan kuva?

-No minusta tietty! Äiti, ota kuva. Mä olen rokkitähti.

Ja äitihän otti kuvia.
Kyllä. Tätä ei voi kiistää.
Meillä asuu aito rokkitähti.

Kuvat puuhkoot puolestaan.

Kivaa viikonloppua kaikille! Olkaamme jokainen oman elämämme rokkitähtiä!