tiistai 11. lokakuuta 2016

Nuori Jonna.

Toukokuu 1996.

Tänään ajattelin kirjoitella teille vähän vakavammasta aiheesta, mennä vähän diipiksi. Aiheena on millainen olin nuorena. Ja mikä oli itsetuntoni laita. Postaus sisältää muuten järkyttävän noloja kuvia minusta. Mutta kenenpä nuoruuskuvat nyt olisivat niin hehkeitä. Etenkin 1980- ja 90-luvuilla oli vaan niin rumia hiuksia, vaatteita ja kaikki ihmiset näyttivät ikäistään vanhemmilta. Joten kuvien nolousfaktori selittynee tällä.

Tänä vuonna täyttäessäni 40 olen miettinyt paljon menneitä vuosia. Ja siksi ajattelin jakaa niitä ajatuksia myös teidän kanssa nyt.

Kärsin nuorena äärimmäisen huonosta itsetunnosta. Koin olevani se kaikkein rumin, lihavin ja kaikin tavoin huonoin yksilö mitä maa päällään kantaa. Osasin kuitenkin peittää sen melko hyvin ja kävin yksin itsekseni asioita läpi. Olin koulussa ihan keskiverto oppilas. Kokeista tuli tasaisesti kasia, joskus seiskoja, joskus jopa kiitettäviä ja välillä myös niitä kutosiakin. Olin koko koulu-urani ajan älyttömän huono matemaattisissa aineissa, mutta kielissä, äikässä, reaaliaineissa ja kuviksessa loistin. Ne kompensoivat matemaattista invaliditeettiäni. Olin ns. kiltti tyttö, joka kävi koulussa tunnollisesti, teki siellä parhaansa eikä kapinoinut suuremmin. Minulla oli ystäviä ja olin kaveripiirissä pidetty ystävä. Minulla ei ollut mitenkään vaikea teini-ikä. Äitini muistelee vieläkin, että olin kovin helppo tapaus. En haistatellut kotona enkä karkaillut maailmalle. Suurin koviskäytökseni oli, että aloin polttamaan tupakkaa seiskalla. Tosin lukioikään asti se oli sellaista poskureiden vetoa limudiskoissa ja joskus salaa koulun tupakkapaikalla. Se oli sitä aikaa kun kaikki kaveritkin polttivat. Vanha kunnon ryhmäpaine siis. Vasta lukiossa aloin polttamaan vakituisesti, mutta silloin tupakkaa sai ostaa jo 16-vuotiaana, joten se oli ihan ok. Jopa juridisesti.

Heinäkuu 1990.

Jos nyt voisin, aikamatkustaisin teinivuosiini ja sanoisin itselleni, että älä murehdi niin paljon ja lopeta se ikuinen laihduttaminen! Olen ollut lapsesta asti pyöreä ja tottakai saanut kuulla siitä aina. Meidän Jonna on tuollainen pullukka. Meidän Jonna on tuommoinen iso-iita. Kasvoin siihen, että ulkonäköäni arvosteltiin jonkun ihmisen toimesta jatkuvasti. Sukulaisten, opettajien, kouluterkkarin, joidenkin samassa koulussa olevien oppilaiden. Koululääkäri oli varma, että minulla on diabetes ja laittoi minut ekaluokalla ollessani sokerikokeisiin. Viikon kestäneet verikokeet ja sokerilitkujen juomiset tuottivat tulokset, että ei minulla ollut diabetesta. Minulla oli vain isot luut ja pyöreys tuli perintötekijöistä. Mutta minut määriteltiin sen kautta, että olen pyöreä lapsi. En ollut vain Jonna. Olin se pullukka Jonna. Koin olevani kovin erilainen kuin muut. Ja häpesin sitä.

Koko ala-asteen kuuntelin munkkipossu-huuteluja (ja vähän rankempiakin nimittelyjä), lopulta seiskan keväällä päätin, että nyt saa riittää. Laihdutin noin 15 kiloa, jonka jälkeen olinkin melko laiha. Mutta peilistä katsoi edelleen lihava tyttö, joka halusi laihtua lisää. Silloin alkoi se selkääntaputtelijoiden kerho kokoontua ja sain kuulla olevani niin nätti, koska olin laihtunut. Sain hyväksyntää enemmän kun olin laihempi. Näin jälkeenpäin ajateltuna se oli todella väärin, mutta näinhän tämä maailma makaa. Vielä tänäkin päivänä.

Tiputin painoani järkyttävillä dieeteillä, jossa saatettiin syödä päivässä kuusi hedelmää ja kolme lasia piimää. Tai dieetillä, jossa syötiin yksi ateria päivässä eikä muuta. Oli lentoemäntien dieettiä, kaalisoppadieettiä, perunadieettiä ja leipädieettiä. Taisinpa tilata jonkun lehden välistä tulleella kupongilla jotain laihdutuspillereitäkin, joiden teho todellisuudessa oli varmaan nolla. Tiedä mitä sahanpurua niissä kapseleissa oli sisällä. Mutta niitä popsin ja kyttäsin peilikuvaani. Perunadieetin muistan hyvin, siinä syötiin mm. keittoa, jossa oli vettä, yksi peruna ja ketsuppia. Ei mitään muuta. Voitte varmasti kuvitella miten maittavaa ja ennen kaikkea ravitsevaa se oli. Söin sitä hampaat irvessä ja ajattelin koko ajan, että tämä tekee minusta paremman ihmisen. Olin 13-vuotias, aivan lapsi vielä! Mun olisi kuulunut nauttia lapsuudesta ja alkavasta teini-iästä eikä kiduttaa itseäni järkyttävillä peruna-ketsuppiseoksilla. Sen ajan nuorten lehdet ja naisten lehdet olivat täynnä näitä ihmedieettejä ja niitä minä sitten noudatin. Kun painoni oli pudonnut sen 15 kg, en syönyt enää aamupalaa ollenkaan enkä koulussa mitään. Söin ensimmäisen kerran illalla kun äiti tuli töistä ja teki ruokaa. En vieläkään tajua miten olen pysynyt tolkuissani ja pystynyt seuraamaan tunneilla opetusta pyörtymättä. Kaipa siihen näläntunteeseen vaan tottui. Minusta tuntui hyvältä kun kylkiluuni ja lonkkaluuni tuntuivat.

Olin siis koko yläasteen ja lukion ajan kohtuu normaalipainoinen, jopa hoikahkokin välillä, mutta omissa silmissäni olin edelleen lihava. Isäni uusi avopuoliso loi vettä myllyyn sanomalla minulle ollessani 15-vuotias, että voisit vähän laihduttaa, olisit paljon nätimpi. Painoni oli noihin aikoihin about 60 kg. Ja olin 165 cm pitkä. Lukion terkkari sanoi minulle etten saisi painaa alle 70 kg, koska olen niin isoluinen. Kun painoin 60 kg, isot luut pönköttivät pystyssä. Terkkari sanoi, että olen sitä naistyyppiä, jolle sopii ns. liha luiden päälle. Mutta mun mielestä se naikkonen puhui ihan hulluja.

Eipä siis aikaakaan kun taas laihdutin. Kyttäsin peilistä mahani kokoa ja kirosin "paksuja" reisiäni. Tahkosin apinan raivolla ihoa polttelevia sellarigeelejä reisiini ja söin välillä viikkotolkulla pelkkää ananasta ja join monta litraa vettä päivässä. Koin, että kun teen näin, minusta tulee parempi ihminen, koska laihat ihmiset olivat sitä. Laihoilla ei ollut mitään ongelmia ikinä missään. Maailmankuvani oli se, että jos olit laiha, pystyit mihin vain, osasit mitä vain ja olit hyväksytty.

Ihmettelen vielä tänäkin päivänä etten oikeasti sairastunut anoreksiaan tai bulimiaan. Korvieni välissä ne sairaudet kyllä elivät. Laskin kaloreita ja haavelin sellaisesta koneesta, jonne työnnettäisiin ruokalautanen ja se kertoisi jollain robottiäänellä paljonko annos sisälsi kaloreita.

 Kesäkuu 1990.

Kun katson teini-ikäni aikaisia valokuvia, tajuan nyt olleeni ihan normaalipainoisen näköinen nuori nainen. En tajua miksi ihmeessä olen nähnyt itseni lihavana. Minulla on hyvin pyöreät kasvot ja mielestäni näytin aina lihavalta vaikka miten laihdutin. Naamani oli aina kaikesta huolimatta kamalan pyöreä ja vihasin sitäkin. 

Huono itsetunto teki sen, että jos joku kehui minua tai joku poika haki tanssimaan limudiskossa, olin täysin varma, että se on joku källi tai vedonlyönti. Vähättelin aina jos joku sanoi minua nätiksi. Itseasiassa teen vielä tänäkin päivänä niin. En osaa ottaa kohteliasuuksia vastaan ollenkaan vaan kiusaannun jos joku kehuu minua. Sanon melkeinpä aina vieläkin vastaukseksi, että älä viitsi. Tai että meikillä saa ihmeitä aikaan. Kuittaan kohteliaisuuden kintaalla.

Rippikuva 1991.

Huonoa itsetuntoa ei hoidettu mitenkään ollessani nuori. Kukaan ei koskaan kysynyt miten voit, oletko ok, miltä teini-iän myllerrykset sinusta tuntuvat. Ainoa tsemppaus tuli kotoa, missä äiti jaksoi olla aina sitä mieltä, että olen maailman ihanin tyttö. Mutta en uskonut äitiäkään. Olin päättänyt, että olen ruma, lihava ja varmaan tyhmäkin. Ja mikään mahti maailmassa ei  saanut käännettyä päätäni. Suojasin itseäni sillä, että ruokin huonoa itsetuntoani. En halunnut joutua missään tapauksessa naurun alaiseksi uskomalla, että joku ihan oikeasti voisi pitää minua nättinä. Joten hoin itselleni aina, että sinä olet ruma, kukaan ei pidä sinua nättinä. Kun lähdin siitä oletusarvosta, että tämä on kollektiivisesti kaikkien mielipide minusta, en kokisi mitään pettymystä koskaan.

Kamalan surullista, että nuori nainen on ajatellut noin pessimistisesti. Mutta en tajunnut sitä silloin. Kuvittelin olevani suuri realisti.

 
Toukokuu 1992.

Suurin laihdutusvimmani laantui hieman lukiossa, mutta kyllä mä edelleen silti kyttäsin syömisiäni ihan hulluna. Pidin itseäni edelleen rumana, mutta toivoin silti mielessäni, että tapaisin jonkun kivan pojan. Että joku pitäisi minusta. Olisi ihastunut minuun. Olin salaa ihastunut muutamiin saman koulun poikiin, mutta en koskaan kehdannut kertoa heille tunteistani. Pelkäsin, että joudun naurun alaiseksi ja teen itsestäni pellen. Joten ihastukset pysyivät omana (ja likkakavereideni) tietona. Päiväkirjaan tuli rustattua kauheita tunteenpaloja ja rakkauskirjeitä, mutta sen väliin ne kaikki jäivät.

Kun vanhojen tansseissa tanssiparini kertoi olleensa rakastunut minuun rippileiriltä asti, en uskonut sitäkään. Ja muutamaa pusua lukuunottamatta, en halunnut lähteä luomaan mitään suhdetta siihen poikaan. Olin aivan varma, että siihen on joku koira haudattuna.

Kesäkuu 1991.

Tapasin sitten lukion toisen ja kolmannen luokan välisenä kesänä juhannusfestareilla erään pojan, kenen kanssa aloin seurustelemaan. Poika oli minua muutaman vuoden vanhempi, juuri armeijasta päässyt ja hän vei sydämeni aivan kokonaan. Siitä pojasta tuli sitten muutamaa vuotta myöhemmin ensimmäinen aviomieheni. Avioiduimme kamalan nuorina, mutta silloin tuntui, että olemme niin aikuisia ja täysin valmiita menemään naimisiin. Tapasimme vuonna 1994 ja naimisiin menimme vuonna 1997. Erosimme vuonna 2003.

Se suhde on täysin oma tarinansa ja lukunsa elämässäni, mutta huono itsetuntoni heijastui myös siinä. Se näkyi valitettavalla tavalla myös itsekunnioituksen puutteena, sillä jäin siihen huonoon suhteeseen liian pitkäksi aikaa. Annoin pahojen asioiden tapahtua ja koin, että se kaikki oli täysin oikein minulle.

Kesti melkein kymmenen vuotta ennen kuin ymmärsin lähteä siitä suhteesta pois. Itsetuntoni oli edelleen palasina ja jos mahdollista, se oli vielä enemmän romuna kuin se oli koskaan siihen mennessä ollut. Tein avioliittoni jälkeen erittäin huonoja valintoja sen jälkeisissä ihmissuhteissani ja opin kantapään kautta asioita. Vuodet 27 ja 30 välillä ovat elämäni synkitä aikaa.

Helmikuu 1995.

Vasta 30 täytettyäni aloin tajuamaan oman arvoni ja sen, että voin kelvata ihan tällaisena kun olen. Ei kaikki paha ole aina minun syytäni eikä minun kuulu ansaita huonoa kohtelua. Kun tapasin tämän hetkisen aviomieheni ja lapseni isän, ajatusmaailmani alkoi hieman loiventumaan oman itseni suhteen. Opin olemaan armollisempi.

Tosin tie on pitkä. Olen nyt 40 ja edelleen peilistä katsoo omasta mielestä ruma nainen. Mutta onneksi välillä ihan mukiinmeneväkin. Ja joskus jopa ihan nättikin. Eli edistystä on tapahtunut. Opettelen edelleen sitä, että minä kelpaan ihan näinkin ja jos en, sekin on ihan ok. Kaikkien ei tarvitsekaan tykätä minusta. Olen päässyt tällä tielläni jo niinkin pitkälle, etten jaksa enää niin välittää siitä mitä muut minusta miettivät. Se on vaikeaa ja välillä jopa todella haasteellista, mutta koen edistyneeni siinä niin, että en mielistele ketään saadakseni hyväksyntää. Minä olen minä ja saat sen mitä näet. Itseasiassa kavahdan mielistelevää käytöstä. Karvani nousevat pystyyn, jos joku mielistelee minua. Arvostan eniten rehellisyyttä ja aitoutta, enkä sitä, että kaikille pitää olla mielin kielin.


Se miten aion oman tyttäreni suhteen toimia on, että pyrin kasvattamaan hänelle terveen itsetunnon. En halua, että hän joutuu elämään nuoruuttaan murehtimalla ongelmia, joita ei oikeasti edes ole. Kunpa minunkin nuoruudessani olisi ollut Jenni Pääskysaari, joka tsemppaa nykynuorten itsetunnot ylös! Vaan eipä ollut. Silloin piti pärjäillä vähän niinkuin itse ja katsoa mitä siitä sitten tulee.

Aina ei tullut hyvä ja parantuminen on vienyt aikaa.

Mutta oppimisprosessi on nyt käynnissä ja olen antanut sille luvan ottaa aikaa. Se ei tapahdu hetkessä, mutta ehkä jonain päivänä. Joka hetki on askeleen lähempänä eheämpää sielua -jos näin korkealentoista ilmaisua voi käyttää.

Ajattelin jatkaa tätä nuoruustarinaa ehkä vielä toisenkin kerran, jos lukijoilla riittää kiinnostusta lukea näitä ajatuksia. Teen tämän eniten itseni vuoksi, mutta myös siksi, että jos ruudun toisella puolen on samoja asioita kokenut ihminen, hän saisi lohtua siitä että ei tosiaan ole ollut ainoa.

Oliko sinulla hyvä itsetunto nuorena? Jos ei, miten olet selvinnyt siitä?


49 kommenttia:

  1. Paljon oli samoja tuntemuksia myös omassa nuoruudessani. En todellakaan ollut mikään lihava, mutta olin silti aina se iso-Outi :(
    Upea kirjoitus <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on jännä miten jotkut ihmiset kokevat oikeudekseen huomauttaa toisten ihmisten koosta. Olipa sitten lihava, laiha, pitkä tai pätkä. Jos olet jotain näistä, siitä on vaan pakottava tarve sanoa jotain. En vaan käsitä!

      Kiitos Outi <3

      Poista
  2. Voi tuota nuoruusaikaa :) satiiniset, kasarin väriset päiväpeitot, rottinkituolit, hattu ja julisteet vinossa seinällä :D matkatelkkari ja viuhkat. Voi sitä nuoruutta :) itse olin kapinoiva nuori jolla oli aika rankka murrosikä. Voi äiti ja isä-parkaa :)
    Sä olet ihana juuri tuollaisena ja elät nyt elämäsi parasta aikaa. Olet hyvä puoliso, maailman paras äiti ja aidosti kaunis <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, joo eiks olekin ihana tuo mun neitsytkammari :D :D Kuva missä mulla on mäyräkoira sylissä on otettu kaverini luona (kenen koirakin oli) ja hänellä oli julisteet tuolleen hienosti vinossa seinillä :D Oli niin coolia että.

      Kiitos sinä ihana <3 :') kommenttisi lämmittää sydäntä todella.

      Poista
  3. Tämä oli mielenkiintoinen lukea. Nätit kasvot sinulla on aina ollut :)!

    Ei ollut itselläkään nuorena kovin hyvä itsetunto, mutta avomies on auttanut asiassa kyllä paljon vuosien aikana enkö enää ole yhtään niin kriittinen itsestä kuin joskus olin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, kiitos :)

      Joskus noilla puolisoilla on kyky saada tätä omakuvaa vähän myönteisemmäksi <3 ja hyvä niin.

      Poista
  4. Kaunis olet niin ulkoisesti kuin varsinkin sisäisesti - ja niin kliseistä kuin se onkin ne sillä jos millä on merkitystä <3

    VastaaPoista
  5. Aika karua tekstiä - ja pahinta että tämä kaikki on totta. Etkä varmaan ole ainoa joka tälläistä on kokenut/tulee kokemaan. Olet rohkea kun uskallat näistä sanoa ääneen!! ♥
    Mut on jo lapsuudesta saakka varustettu aika rautasella itsetunnolla. En ole ikinä ollut se nätein enkä hienoimmin pukeutuva, mutta so what?! Mulla on ollut ne tietyt jutut, kuten urheilu, johon olen panostanut, ja muiden sanomiset asiaan tai toiseen eivät ole kyllä lotkauttaneet mun korvia mihinkään suuntaan. Ehkä tässä on asiaa auttanut (vanhempien lisäksi) mun superihana isoveli, joka oli aina kärppänä puolustamassa mua.
    Mutta jotenkin kauhea ajatella, että samaan aikaan mun vieressä on saattanut olla tyyppi, joka on pyöritellyt samoja ajatuksia päässä kuin sinäkin....

    Tuosta olen kyllä ääreist tarkka että en IKINÄ sano lapselle, että olet vähän pyöreä tai ollut ruoka-aikaan kotona tms. Kuulen tuota välillä pyöreiden lapsien, jopa läheisten sukulaisten käyttävän ja puutun siihen itse kyllä aina ja kuuluvasti. Ne ihmiset eivät ehkä tajua mitä voivat saada möläytyksillään aikaiseksi. Ja tyhmät möläytykset on muutenkin parempi pitää ihan omana tietonaan. Jos on itsellä paha olla, niin ei sitä tarvitse lapseen tartuttaa. Koska mitä muuta toisten haukkuminen on, kuin oman pahan olon purkamista....?!?

    Mä olen ainakin pitänyt sua ihan ensi tapaamisesta lähtien kauniina ♥ ja ehkäpä maailman hyväsydämisimpänä & oikeudenmukaisimpana ihmisenä ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nanne, mun sielunsiskoni <3 Sanoit nyt niin nätisti, että mä olen täällä ihan sanaton <3 kiitos!

      Poista
  6. Rankka aihe, kiitos kirjoituksesta ja itsesi likoon laittamisesta. <3 Samaa kokemusta on pyöreydestä ja huonosta itsetunnosta.

    Nuo kuvat on aivan ihania! Miten sitä voikin nuorena nähdä itsensä niin rumana ja isona, ja sitten vuosien päästä katsookin taas aivan eri silmin.

    Kiitos tästä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi ihanasta palautteesta ja kommentista <3

      Poista
  7. Itsetunto murtui koulussa päivittäisen haukkumisen myötä. Aloin saada sitä vasta lukioikäisenä takaisin, kun ryhdyin pitkään suhteeseen - tai luulin saaneeni. Todellisuudessa itsetuntoni perustui toisen ihmisen ihailulle. Lopulta, kun ihailu usean vuoden yhdessäolon jälkeen alkoi loppua, se kääntyi syyttelyksi ja haukkumiseksi. Olin tosi alamaissa pari vuotta, kunnes ilmeisesti omakin rakkaus vihdoin lopahti, ja tajusin, että olen paska tyyppi ainoastaan enää sen muka mulle maailman tärkeimmän ihmisen mielestä.

    Nykyään oon mielestäni ihan hyvä tyyppi ja uskon kun mua kehutaan ihanaksi ja kauniiksi, mutta joissain asioissa olen ihan uskomattoman arka ja hauras, se sama vanha murskattu Päivi.

    Sua, Jonna, kuten ei muakaan, ole valettu tyypillisimmän valokuvamallin kehikkoon, mutta mitä sitten? Mietipä, millaisia naisia sä ihailet ja pidät tavallisessa arjessa kaikkein viehättävimpinä ja kauneimpina? Musta kauneimpia naisia on ne, jotka tuntuvat nielaisseen kokonaisen auringon, ja levittävät lämpöä ja hyvää ympärilleen. Mä en ole sua koskaan tavannut, mutta tekstien ja kuvien perusteella sä vaikutat yhdeltä sellaiselta, jolla on aurinko mahassa. Sellainen mäkin yritän olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aurinko mahassa, olipa ihanasti sanottu <3 Kiitos! :) Juu, kyllä mulla sellainen siellä taitaa asua :D

      Kiitos kommentistasi, arvostan sanojasi suuresti <3

      Poista
  8. Kyllä nuo tuttuja tunteita ovat olleet, vaikka olenkin 12 vuotta sinua nuorempi. Nuorten naisten itsetunnon kohottaminen tuntuu nousseen trendikkääksi nyt vasta 2010-luvulla. 15 vuotta omasta näkökulmasta liian myöhään. Itse olen ollut niitä luokan pisimpiä tyttöjä, joita pojat erityisesti ala-asteen lopulla/yläasteen alussa inhosivat, olinhan monia pidempi ja rotevampi. Siihen kun lisätään vielä koulukiusaaminen, niin ei hyvästä itsetunnosta voida puhua. Olin melkein 22-vuotias kun ensimmäistä kertaa seurustelin (nykyään olen naimisissa tämän kyseisen kaksilahkeisen kanssa ;)) ja luulen suurimmaksi osaksi tuon myöhäisen iän johtuneen siitä, etten halunnut päästää ketään lähelle. Olinhan erityisesti poikien mielestä ruma, liian pitkä, liian roteva yms...

    Ei ole kovinkaan pitkä aika, kun mieheni kysyi minulta, että kun olen aina tosi kiltti muita kohtaan, niin miksi en ole itseäni kohtaan? Niin... Sen jälkeen olen pyrkinyt olemaan paljon armollisempi myös itselleni.

    PS. Blogisi perusteella olet aivan täydellisen ihana ihminen, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo pituus on myös sellainen asia, josta tyttöjä kiusataan herkästi. Niinkuin sekin olisi sellainen mille ensinnäkään voisi yhtään mitään! Pöydän allako sitä pitäisi seistä ettei kasvaisi liian pitkäksi.

      Miehesi sanoi todella hyvin sinulle <3 Pitäisi kyllä alkaa noudattamaan tuota omallakin kohdalla enemmän :)

      Kiitos kommentistasi <3 ja kauniista sanoistasi. Olen otettu, kiitos <3

      Poista
    2. Täällä muuten myös yksi hongankolistaja joka aina - AINA uuden ihmisen tavatessaan saa kuulla että "oletpa sä pitkä!"... niin... hiton hyvä muuten että sanoit, kun en ole itse sitä pistänytkään merkille. :D

      Poista
  9. Kuulostaa tutulta, tosin itse olen aina saanut eniten kritiikkiä omalta äidiltäni. Mä olen elämäni aikana lihonut ja laihtunut varmaan satoja kiloja ja tuntuu, että jos olisin vain saanut olla "rauhassa" (ilman nimittelyä ja syrjimistä) tilanne olisi paljon tasapainoisempi.

    Tällä hetkellä olen taas reippaasti ylipainoinen, mutta ikä on tuonut sen verran viisautta, etten enää lähde nälkädieetteihin ja hurjaan treenaamiseen. Senkin olen huomannut, että oikeastaan näytän parhaimmalta painaessani 70-80 kg (olen 170 cm), sillä alle 70-kiloisena olen jo niin "laiha", että S-kokoiset vaatteetkin ovat jo liian isoja. Onkin älytöntä, että aina tuijotetaan vain vaakaa, vaikka ihmisillä on niin erilaisia ruumiinrakenteita. Minullekin lääkäri on motkottanut ylipainosta, kun BMI oli 25,2 ja kaikki arvot yms. olivat kuitenkin huippuluokkaa. Ja menin siis lääkäriin pitkittyneen yskän takia.

    Se pitäisi varmaan tatuoida otsaan muistutukseksi, ettei hoikkuudella ja onnellisuudella ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Muutama vuosi sitten laihdutin melkein 50 kg vuodessa, sillä ajattelin sen korjaavan kaiken, mutta eihän se muuttanut mitään. Sen takia niin moni (kuten minäkin) lihoo kilot sitten samaa vauhtia takaisin. Ja tällä hetkellä olen kuitenkin onnellisempi kuin koskaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo lääkäreiden takertuminen tuohon BMI:ihin on välillä ihan naurettavaa! Ollaan mun yhden pyöreän ystävän kanssa naureskeltu sille, että jos menee lääkäriin vaikka murtuneen sormen vuoksi, niin kyllä sieltä jotenkin saadaan yhdistettyä ylipaino ja se murtunut sormi toisiinsa :D Ylipaino on vastaus kaikkiin sairauksiin ja onnettomuuksiin mitä ihminen voi kokea. Argh.

      Kiitos kommentistasi ja siitä, että kerroit omaa tarinaasi. Arvostan suuresti <3

      Poista
  10. Kuin omaa nuoruustarinaani oisin lukenut. Omalla kohdallani laihduttaminen tosin ei ollut ihan noin hurjaa, mutta epätervettä kuitenkin. Ihonikin muuttui keltaiseksi, kun söin ihan kamalasti porkkanoita, se oli sellainen turvaruoka.
    Painon kommentointi on ollut ihan kamalaa! Ihan järkkyä, että kun itse ajattelee kelpaavansa paremmin hoikkana ja sitten vielä muiden ihmisten käytös ja kehut laihtumisesta korostavat tätä mielikuvaa.
    Jos joskus minusta tulee äiti, en missään nimessä halua siirtää haitallista ajattelumallia omasta ulkonäöstä omalle lapselleni.
    Oman päiväkirjani sivut täyttyivät "oontyhmäläskirumapaska"- mantrasta tasaiseen tahtiin ja vertailin itseäni muihin.

    Onneksi tämä asia on saanut viime aikoina enemmän näkyvyyttä.

    Tiltu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun kerroit omista kokemuksistasi myös <3

      Poista
  11. Palasi oma lapsuus ja kouluajat mieleen tätä lukiessa. Minä olin myös kaikkien mielestä iso, vaikken ole koskaan ollut edes lihava. En vain ole koskaan ollut ruumiinrakenteeltani siro, vaan minulla on leveät hartiat, isot kädet, olkapäät ja leveä lantio. Vaikka olen vain 160cm pitkä, ei painoni ole koskaan ollut lähempänä 50kg, vaaan siellä 60 molemmin puolin. Monet lyhyet kaverini olivat myös niitä todella pieniä ja kevyitä, kun itse olin jo ala-asteella lyhyt mutta aikuisen mitoissa.

    Jos joskus saan lapsia, aion pitää heistä huolen. Heittäisin elämästäni kokonaan sukulaiset, jotka arvostelisivat heitä. Minua satutti lapsena kaikkein eniten sukulaisten kommentit! Minua verrattiin aina pieniin serkkuihin tai muuten vaan kommentoitiin ulkonäköäni. Siitä sain pahimmat traumat, kun mummo sanoi ilkeästi, eikä äiti tai isä puolustanut millään lailla. Ajattelin heidänkin ajattelevan samoin. Ihmettelin, eikö vanhoilla rouvilla ole ollenkaan käytöstapoja? Ja mikä oikeus mummoilla ja tädeillä on arvioida lasten painoa, kun itse olivat kuitenkin niitä lihavimpia? Ja heidän omia geenejäänhän he siinä arvostelivat...

    Sinä olet varmasti ihana äiti tytöllesi ja annat hänelle mahdollisuuden kasvaa onnellisena omana itsenään! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanhat rouvat ja kyllä ne herratkin välillä osaavat nasauttaa niin ihanasti näistä painoasioista että! Se sukupolvi on sellaista turhan suorapuheista ja painosta huomauttelu on heidän mielestään maailman luonnollisin asia. Sama asia kun kehuisit jotain, mutta et kuitenkaan. Mulle eräs vähän vanhempi mieslääkäri totesi mun käydessä KÄTENI takia lääkärissä, että "oletko aina ollut noin hyvässä lihassa? Vai oletko nyt lihonnut tuollaiseksi möykyksi?" Melko asiallinen suhtautuminen potilaaseen, vai kuinka. Huh huh.

      Kiitos kommentistasi <3 Parhaani teen tyttöni suhteen <3 :)

      Poista
  12. Huh, mulle tuli ihan hiki noita sun dieettikokeiluja lukiessa. Muistan niistä suurimman osan jostain naistenlehdistä, saisi kyllä lailla kieltää niiden mainostamisen siellä. Kuvista olet oikeassa, me oltiin tohon aikaan todella naurettavia noissa vanhentavissa vaatteissa, mutta onhan niitä nyt hauska katsella.

    Hyvä, että muutosta parempaan on tapahtunut. Sähän olet valtavan kaunis ihminen sisäisesti ja ulkoisesti. Varmasti ihan paras äiti M:lle. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö olekin ollut kauheita! Ja se, että niitä on noudattanut vielä ihan vapaaehtoisesti....ai kauhea.

      Kiitos kaima <3 Tosi kauniisti sanottu, kiitos <3

      Poista
  13. Voi kuinka tutun tuntuista tekstiä. Itse olin aina kahdesta sisaruksesta se pyöreämpi, vaikka oli 50 kg ja 160 cm, jälkikäteen ajateltuna ihan ok ja kuvista näkee sen myös, mutta silloin olin siskoani pyöreämpi ja koska minulla on pyöreät poskipäät, niin näytän aina "pyöreältä". Sain kuulla siitä aina ensimmäisessä avioliitossani anopiltani ja uskoinkin sen. Vasta myöhemmin nykyisen mieheni kanssa olen oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Aivan liian pitkään meni ennenkuin sain olla oma itseni. Sinä olet aina näyttänyt kuvissa kauniilta, iloiseltakin. Ja näin vanhempana olen alkanut uskoa sen, että muut asiat kuin ulkonäkö painavat enemmän ihmisessä. Olet paras juuri sellaisena kuin olet!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten ihanasti sanoit taas minulle, kiitos <3 :')

      Poista
  14. Tämä oli oikein hyvä ja koskettava kirjoitus. Tiedätkin jo miksi tämä oli mulle koskettava :)
    Ihania nuo kuvat ysäriltä! Ah, rakastan tuota aikakautta <3 :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinä ihana murmelini <3 Tiedän <3

      Eikö olekin ollut tyylikäs huone meikällä :D :D ja noi kampaukset....uuhlalaa.

      Poista
  15. Olipa erikoista lukea tämä kirjoitus. Oon sua muutaman vuoden vanhempi ja luin yhdessä rytinässä syksyllä sun kirjaukset tähän päivään asti ja vahviten mulla on jäänyt mieleen se miten ihailin sun pukeutumistyyliä ja meikkaustaitoja ja koko sun kaunista olemusta 💟 Kunpa silloin nuorena ois tajunnut että 20 vuotta myöhemminkin voi olla trendikäs ja meikata ja huolehtia itsestään yhtä lailla 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, miten ihanasti sanoit :') <3 kiitos <3 ja en kestä, että oot lukenut koko blogini läpi! Huh, paljon tekstiä! :D Kiitos siitäkin <3 Oon nyt ihan häkeltynyt tästä.

      Poista
  16. Vau. Todella rohkea ja puhutteleva postaus. Kyllä heräsi ajatuksia tätä lukiessa. Osaan jutusta pystyn samaistumaan täysin, mutta toinen osa onkin sitten mulle ihan vieras maailma - jos nuoruudesta puhutaan. Mähän olin itse lapsena ja nuorena todella laiha ja pitkä. (Noh, pitkä olen edelleen. :D) Sain itse taas kuraa niskaan sen puolesta, että olen "kalman kalpea" ja "sairas ämmä" ja "anorektikko"... Ainoa syy miksi olin niin laiha, on geenit. Koko suku on pitkää ja hoikkaa mallia, joten mitä voi odottaa? Silti aikanaan sairaalaan jouduttuani (muista syistä), minut siirrettiinkin yhtäkkiä nuorten syömishäiriö-osastolle, vaikka yritin vakuutella kaikille, että kyllä mä syön, mutta vain sen määrän mikä maha vetää. Mutta koita siinä vakuutella, kun pituutta oli siinä vaiheessa n. 170cm ja paino n. 45kg... Voin kuitenkin hyvin ja energisesti. Tuntui tosi kurjalta, ettei minua tai vanhempiani uskottu. Eikä se tosiaankaan siihen jäänyt, koulussa (ah, yläaste...) sain kuulla kokoajan kuinka ruma ja "miehen näköinen" olen... lopulta aloin uskoa siihen itsekin.

    Nykyään tilanne on kuitenkin eri, nimittäin kymmenen vuotta sitten, 17-vuotiaana aloitin e-pillerit jotka lihotti mut ihan mahdottomaksi - tai no lähinnä teki hirveän ruuan, - ja ennenkaikkea sokerin himon! Itsehän mä sitä ruokaa suuhuni lappaan, mutta väittäisin silti, että nuo e-pillerit oli se laukaiseva tekijä. Nykyään olen todella keskivartalolihava ja vaikka koittaisin mitä vaatteita ostaa, tuntuu että mikään ei sovi ja näytän kaikessa läskiltä ja ällöttävältä. Mullakin peilistä katsoo ruma-Katri ja ällöläski. Joskus kun on meikannut, saattaa olla ihan ok. Ja sama täällä: Jos joku kehuu joskus, niin saatan kuitata sen vain naureskelemalla, että joopajoo, hanki lasit. :D Miten sitä onkin niin vaikea uskoa omasta ulkonäöstä mitään hyvää?

    Kumpa voisi palata aikaan ylä-asteen jälkeen ja ennen e-pillereitä, jolloin olin täydellinen blondi barbie, vaikka itse sanonkin. :D *huoh*

    Olipa taas pitkä ja päätön kommentti, tätä keskustelua vois vaan jatkaa loputtomiin! Kyllä meidän pitäis ehdottomasti pitää pian se herkutteluilta, syödään yhdessä jädeä suoraan purkista ja itketään.. :'D ♥

    Ps. Olet ihana juuri tuollaisena. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei me niin pidetään se mässäilyilta jossain kohtaa :D <3 Ja kiitos Katri, niin sinäkin <3

      Poista
  17. Oon syntynyt 90-luvun alussa eli ihan lapsena meillä oli sama tyyli. Mulla on valokuvakin yhdestä takista, joka oli siis kirkkaankeltainen Michelin-toppatakki. Huhhuh :D
    Kasvoin lapsena pituutta ihan huimasti nopeammin kuin ikäiseni, 5-luokalla vain yksi poika oli minua pidempi. Paino ei oikein pysynyt perässä ja olin ihan luinen. Tästä sai kyllä kuulla jatkuvasti ja jouduin jopa terkkarin syyniin ja tarkkailuun. Noh, jälkeenpäin ajateltuna hän ei ollutkaan niin kovin väärässä, sillä ylä-asteella minulla oli jo (diagnosoimaton) anoreksia. Kauhulla nyt 10 vuotta vanhempana mietin miltä olen oikasti näyttänyt silloin. Olin 170cm pitkä ja painoin 40kiloa! Ja kuvittelin olevani lihava. Pojat haukkui anorektiseksi ja lautatissiksi.
    En tiedä miten mutta jollain sisulla ja jääräpäisyydellä selvisin ja pääsin pois sieltä kamalasta teini-iän kuopasta. Nykyään olen tyytyväinen itseeni ainakin lähes joka päivä. Olen saanut 15 kiloa ja 2 kuppikokoa lisää. Vähän aikaa sitten avomieheni sanoi että olen 3 vuoden suhteemme aikana saanut hyvällä tavalla lihaa luitten ympärille :D nykyään mulla on jopa lihaksia, en ees tiennyt 10 vuotta sitten mitä ne on :P

    Nykyään jos joku kehuu yritän vastata kiitos vaikka tekisi mieli vähätellä. Ja yritän muistaa myös kehua muita. Ihan vaikka kaupan kassaa jos hänellä on minusta kauniit hiukset :) Minusta sinulla on Jonna erittäin soma nenä, kuin nappi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Herranjestas, sä olet ollut kyllä hentoinen tuommoisella pituudella ja painolla :( Mutta upeaa, että olet selvinnyt kaikesta ja nyt olet tyytyväinen itseesi, se on tärkeintä <3

      Voi ihanasti sanottu, kiitos <3 :)

      Poista
  18. Voi miten tutulta kuulostaa... Minäkään en kertakaikkiaan uskonut, jos joku sanoi jotain positiivista, koska eihän kukaan oikeasti voinut minusta tykätä. Vaan eikö ole ihanaa olla aikuinen ja armollisempi itselleen! Viis näistä naururypyistä kunhan ei vaan tarvitse ikinä enää olla teini! :D

    VastaaPoista
  19. Olipa kirjotus ku mun kynästä, lukuunottamatta laihutuskuureja. Mulla ollu pienestä asti just nuo ajatukset, oon rumin/läskein/kauhein/ällöttävin/jne maailmassa. Huh! Nykyään peilistä katsoo neutraali, en sentäs ala itkemään sen takia, että näky on niin kamala, niinku kerran kävi. Voi ku vois halata itteensä sen kauhean huonon itsetunnon keskellä ja kertoa, että oon hyvä/ihana/kaunis juuri sellaisena ku oon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanos muuta! Itseään pitäisi halailla kyllä useammin, etenkin nuorena :) <3

      Poista
  20. Voih, tulipa niin mieleen oma nuoruus, vaikka nuorihan tässä vieläkin ollaan, mutta peruskoulu/amisajat. Minun päähänpinttymä oli, että olen alempiarvoisempi kuin muut. Kuvittelin ihan oikeasti, että seison aina yhden portaan alempana kuin muut. Että olen ruma ja heikko ja tyhmä ja niin se vain on. Oli kova homma opetella uusi ajatusmalli, että me ollaan kaikki samanarvoisia ja että minä olen minä, enkä muuksi muutu. Siihen piti hakea ammattiapua, mutta olen ylpeä, että hain itse apua ja taistelin pois haitallisista ajatuksista. En vieläkään pidä itseäni minään kedon kauneimpana kukkasena, sillä ihoni on kamalan huono ja mikään ihonhoito ja meikkikään ei täydellisesti peitä kaikkia arpia ja ihohuokosia, mutta jos ei kestä katsoa minua, niin MINÄ en ole se, joka vetää pussin päähän! Kukkiihan se perunakin ja antaa kaikkien kukkien kukkia jne. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ammattiapua kannattaa ehdottomasti hakea, itsekin olen sitä hakenut ja siitä on hyötyä <3 Se on todellista itseensä ja omaan hyvinvointiin satsaamista, eikä siinä ole mitään hävettävää.

      Poista
  21. Jonna!<3<3 Olet niin kaunis nainen, sisäisesti ja ulkoisesti. Olet täynnä iloa ja valoa, mikä on niin huikeeta. Oikeasti.

    Ja niin paljon tuttuja ajatuksia, joiden kanssa kamppailen ihan koko ajan. Miten se onkaan niin syvässä niin monessa meissä, että ollaan mukamas niin kauhean rumia ja vastenmielisiä? Varsinkin meissä vähän pyöreämmän muotoisissa naisissa? Se on ahdistavaa ja rajoittavaa ja vie niin paljon aikaa ja energiaa. Turhauttavaa,sanon minä! Onneksi meille rakkaat ihmiset näkevät meidät niin kuin me olemme, kauniina ja riittävinä. Mietin aina, että mummuni olivat maailman kauneimpia naisia, vaikka olivat vanhemmiten paksuja ja riipputissisiä. Heidän kauneutensa oli niin syvällistä ja monitasoista.<3

    Pakko silti vähän naureskella muodille, koska onhan se ollut aika huvittavaa. Mutta tuo kirkkaanpunainen jakku, toimii!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Fanni <3 <3 <3 Kiitos, menin ihan sanattomaksi sanoistasi <3 <3

      Se on kyllä jännä juttu, kaipa se on se yleinen naiskauneuden käsitys, johon ei kuulu pyöreät naiset? En kyllä tajua miksi. Pluskoon naiset ovat todella upeita, jos saan näin puolueettomasti sanoa. Ja vaikka kliseistä onkin sanoa, että sisäinen kauneus on sitä mikä merkitsee, se on kuitenkin niin totta. Mielestäni ihminen kenellä on persoona ja hyvä sydän, on kaunis. Mielestäni sinä Fanni olet myös upea ja kaunis ja niin hurmaava <3 Tykkään susta aivan älyttömän paljon <3

      No hei eikö :D Toi punainen jakku oli Naf Nafin (lieko sellaista merkkiä enää olemassakaan...), mä rakastin sitä! Ai että se oli ihana takki <3

      Poista
  22. Hieno kirjoitus.
    Luulen, että suurimmalle osalle meistä nuoruus on ollut jonkin sortin taistelu. Itsetunto on äärimmäisen haralla nuorella kohdallaan, kiitos mainonnan ja mallien täyttämien katalogien.
    Minä itse olin LIIAN laiha. Sain aina kuulla siitä miten KAUHEAN laiha olin. MItkään vaatteet eivät sopineet, housut eivät pysyneet yllä ( silloin ei ollut napein ja kuminauhoin kiristettäviä vyötäröitä), ja kouluterkkari kutsui ylimääräisiin punnituksiin. Sainko varmasti riittävästi ruokaa?? Kyllä sain, en vain lihonnut millään. Vielä lukiossa ei meinattu löytää ylioppilasjuhliin vaatteita kun koko 34 oli liian iso. Rintoja ei "tikulla" ollut ja naama kukki finneistä. Tämä siis se toinen ääripää :) . Näin aikuisena 41v kiloja on kertynyt ja ehkä ollaan jo hippaisen normaalin ylärajakin ylitetty, ja nyt taas paino ei putoa millään, vaikka kuinka yrittäisi! Kummaa tämä ihmisten kilojen kertyminen/kertymättä jättäminen :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon <3

      Näinhän se menee, jos on liian laiha tai liian pyöreä, se on aina paha. En vaan ymmärrä sitä, että ihminen pitää määrittää sen avulla mikä hänen ruumiinrakenteensa on.

      Kilojen kertyminen ja niiden karistaminen on kyllä ihan henkimaailman hommia :D

      Poista

Kiitos kommentistasi :)