perjantai 28. lokakuuta 2016

Minun isäni.


Kuvan nuoripari on isäni ja äitini. Kuva on otettu heinäkuussa 1975 heidän palatessaan vastavihittyinä Suomesta takaisin Ruotsiin. Itse en muista äitiä ja isää tällä tavoin yhdessä, pariskuntana. Olin vähän päälle 3-vuotias kun he erosivat ja me muutimme äidin kanssa Suomeen.

Lähestyvä isänpäivä sai minut miettimään sekä muistelemaan omaa isäsuhdettani, joka on ollut kaikkea muuta kuin tasainen. Nyt kun olen ollut jo yli kolme vuotta itse vanhempi lapselleni, vanhemmuuteen liittyviä asioita miettii paljon enemmän ja toiselta kantilta kuin ennen.


Selasin vanhoja kuva-albumeita löytääkseni kuvia tähän postaukseen. Tajusin, että minusta ja isästä on todella vähän yhteiskuvia. Lapsuuteni albumeissa on hurja määrä kuvamatskua, mutta yhteisiä kuvia isän kanssa on vain muutama. Siksipä tämän postauksen kuvituksena on myös pelkkiä yksinkuvia minusta. Selitys sille varmasti on, että hän on todennäköisesti ollut äitiäni useammmin kameran takana, mutta väkisinkin mielessä käy myös toinen vaihtoehto. Isä ei vain viettänyt aikaa niin paljon kanssani.

70-luvulla perhedynamiikka ja vanhemmuus -ja etenkin isän rooli lapsen elämässä-, olivat täysin toisin kuin tänään. Ruotsissa oltiin kuitenkin sen verran edistyksellisiä, että isäni on ollut synnytyksessä mukana minun tullessa maailmaan. Suomessa 70-luvulla (tai sitä ennenkään) isi-ihmisiä ei edes välttämättä päästetty synnytykseen mukaan. Eivätkä isit ilmeisesti ymmärtäneet vaatia omia oikeuksiaan asian suhteen. Silloin pelättiin varmaan, että miehet eivät jotenkaan kestäisi nähdä synnytyksen kauheuksia ja näin ollen jätettiin äidit yksinään punnertamaan muksut maailmaan. Näin olen kuullut anopiltani, kuka kertoi, että hänen mennessä synnyttämään nuorimmaistaan (eli minun miestäni), lapsen isä oli aamulla vienyt autolla hänet synnärin parkkipaikalle ja siinä oli sitten sanottu heipat ja huikattu soittele sitten kun vauva on syntynyt. Ja sen jälkeen isi oli huristellut autolla töihin kuin mikä tahansa muukin päivä.

On vaikea ymmärtää miten maailma on voinut olla noin erikoinen 40 vuotta sitten. Ihan kuin isälle ei olisi ollut tärkeää saada nähdä lapsensa syntymää. Pah, naisten kotkotuksia nuo synnytyshommat ja sen semmoiset. Miehet menkööt siksi aikaa peltotöihin, takomaan rautaa tai tekemään jotain muuta maskuliinista hommaa. Antaa akkojen synnyttää ihan keskenänsä.


No mutta takaisin asiaan. Millainen isä minulla sitten on? Pitää rehellisesti myöntää, että en oikein tiedä. Tunnen häntä kovin huonosti. Äidin ja isän eron jälkeen näin häntä vain muutamia kertoja vuodessa ja nekin olivat usein vain lyhyitä pyrähdyksiä. Hän saattoi tulla aamulaivalla Suomeen ja lähteä iltalaivalla takaisin. Asuminen kahdessa eri maassa esti sen, että hän olisi voinut olla viikonloppuisi. Vietin lapsuudessani kesässä aina pari viikkoa hänen kanssaan sukulaisten luona hänen synnyinseuduillaan Pohjois-Suomessa. Ne kesät olivat ihania ja niistä on jäänyt paljon hyviä muistoja.

Mutta niihin muistoihin ei liity isä suoranaisesti. Vaikka olin hänen kanssaan siellä, olin kuitenkin aina jonkun tätini tai setäni luona ja tapasin serkkujani. Mummon luona vietin myös paljon aikaa enkä rehellisesti sanottuna muista oliko isäni aina siellä mukana vai ei. En oikein tiedä missä hän mennä viiletti osan ajasta, mutta minun kanssaan hän ei ainakaan ollut. Joskus jo kouluikäisenä muistan pyytäneeni häneltä, että hän toisi mukanaan jotain lukemista minulle mummon luo, kun sinne jossain vaiheessa ehtisi omilta menoiltaan. Hän toi minulle sitten Tex Willerin ja Jerry Cottonin. Niin...niinpä niin. Kymmenen vuotiaan tytön peruslukemistoa.

Muistan lapsuudesta myös sen, että en oikein ymmärtänyt isän merkitystä. Ymmärsin sen, että lapsella on isä(kin), koska olin kysellyt äidiltä miksi minun isi ei koskaan hae minua päiväkodista, kuten toisten lasten isit tekee. Kun isä sitten tuli välillä käymään meillä, muistan elävästi tilanteen jossa hän joi mehua keittiössämme. Pyysin äidiltä saisinko minä myös mehua, johon äiti vastasi, että juo isin kanssa tuosta samasta lasista. Muistan sen olleen aivan merkillinen ehdotus. Miksi joisin vieraan ihmisen kanssa samasta lasista? Ymmärsin, että tämä ihminen on isäni, mutta en kokenut häntä ollenkaan niin läheiseksi, että samasta lasista mehun juominen olisi tullut kuuloonkaan.


Lapsuuteni kului isän suhteen välähdyksen omaisesti. Hän tuli ja meni, mutta koskaan en kokenut hänen olevan läsnä samalla tavalla kuin äitini oli. Silti joka kerta kun hän lähti, minua itketti kamalasti. Vähän vanhempana stressasin jopa etukäteen sitä eron hetkeä kun itku taas saisi kamalan vallan. Jollain tavalla häpesin sitä, että minua itketti. Ihan kuin sille ei olisi ollut lupaa.

En muista lapsuudestani kertaakaan sellaista, että isäni olisi sanonut rakastavansa minua. En oikein muista, että hän olisi osoittanut tunteitaan mitenkään. En muista myöskään, että olisin saanut häneltä -ainakaan säännöllisesti- syntymäpäivä- tai joululahjoja. Ehkä hän jotain joskus osti, mutta se oli kovin vähäistä ja hyvin satunnaista. Hänen käydessään katsomassa minua, hän saattoi ostaa jonkin tietyn jutun, jota sillä hetkellä toivoin tai antaa 100 mk, että sain myöhemmin ostaa itse itselleni jotain. Mieleeni on jäänyt tapaus yhdeltä lomalta ollessani hänen luonaan Ruotsissa. Olin jo sen verran isompi, että Barbit olivat silloin se in juttu. Ruotsissa kaikki lelutkin olivat aina aikaansa edellä (toisin kuin Suomessa) ja markkinoille oli tullut Rockstar-Ken, jolla oli kammattavat hiukset. Siihen asti Kenillä oli sellainen muovinen patatukka, jota ei tarvinnut paljon kampailla. Halusin siis ehdottomasti takatukkaisen rokkarikenin, jonka kutreja sai sudittua ihan oikealla harjalla.

Olin kuitenkin vielä sen verran pieni, että en taitanut ruotsia oikeastaan ollenkaan. En ainakaan niin, että olisin yksin selvinnyt kovin kauan. Isäni lupasi ostaa minulle toivomani nuken ja antoi minulle 200 kr käteen. Sen jälkeen sainkin selviytyä yksin. Menin lelukauppaan ja kieltä taitamattomana lapsena osoitin myyjälle minkä nuken halusin, ojensin rahat ja toivoin, että myyjä ei enää kovin kauan yrittäisi keskustella kanssani. Iloinen ja ystävällinen myyjä puhui kuitenkin minulle solkenaan riikinruotsia ja enkä ymmärtänyt häntä kuin sanan sieltä ja toisen täältä. Hymyilin vain ujosti ja kohottelin olkapäitäni ymmärtämättömyyden merkiksi.

Se tapaus on jäänyt mieleeni hyvin syvästi. Tilanne ahdisti minua ja koin turvattomuutta, vaikka kyse ei ollut tuon vakavammasta. Missä isäni sitten oli? Hän istui autossa ja odotti, että käyn ostamassa sen nuken. Sitä miksi hän ei tullut mukaani, en tosiaan tiedä.


Muistikuvani isästä ovat hajanaisia eikä meille ole muodostunut koskaan sellaista suhdetta, josta olisi jäänyt lämpimiä muistoja. Isäni on suhtautunut minuun aina hieman etäisesti ja pitänyt välissämme muuria, jonka yli ei vaan ole päässyt kiipeämään. Ollessani lapsi, hän kutsui itseään etunimeltä minulle. Tämä ehkä johtui myös siitä, että hän nimitti omia vanhempiaan myös etunimellä, eikä suinkaan isänä ja äitinä. Hänen kasvatuksensa 50-luvun Suomessa on varmasti ollut omanlaisensa ja ison lapsikatraan nuorimmaisena hän ei ehkä ole nauttinut sellaista huomiota kuin olisi pitänyt. Isovanhempani isäni puolelta olivat kovia kokeneita vanhan kansan ihmisiä, joille lasten hyvinvointi kaikkeudessaan tarkoitti lähinnä puhtaita vaatteita ja lämmintä kotia. Muuhun ei ollut osaamista eikä taitoa. Näin olen tätä asiaa mielessäni pohtinut hakiessani syitä isäni suhtaumiselle minua kohtaan. Hänen lapsuuden kodistaan saadut henkiset eväät ovat riittäneet vain tiettyyn asti.


Kasvaessani isommaksi suhde isääni muuttui koko ajan enemmän ja enemmän. Minun ollessa teini-iän kynnyksellä hän löysi itselleen uuden elämänkumppanin, joka teki oman osansa mm. minun ja isäni tapaamisiin. Ne alkoivat harventua entisestään ja aina kun tapasin isääni, mukana oli kolmas henkilö, joka oli päättänyt olla pitämättä minusta. Ne olivat hankalia ja vaivaannuttavia tilanteita. Isäni uusi puoliso on hyvin kärkäs ja turhankin suorapuheinen ihminen, joka sanoa töksäytti mitä mieleen juolahti. Emme olleet samalla aaltopituudella ollenkaan, itse asiassa olimme valovuosien päässä toisistamme. Isäni ei suoranaisesti tähän asiaan puuttunut ja koin jääväni yksin niissä tilanteissa, joissa hänen puolisonsa näki oikeudekseen arvostella minua, välillä kovinkin rankasti.

Vuodet vierivät ja tullessani aikuiseksi näimme isän kanssa yhä harvemmin ja harvemmin. Referenssinä voin kertoa tässä vaiheessa, että olemme tavanneet vuoden 1997 jälkeen neljä kertaa. Se on aika vähän se. Muutamia vuosia sitten tapahtui jotain, jonka päätteeksi katkaisin häneen välit täysin. Tapahtui jotain, jota en sillä hetkellä pystynyt antamaan anteeksi. Kirjoitin hänelle pitkän viestin sähköpostilla ja ainoa mitä sain vastaukseksi oli viesti missä luki kiitos!

Mietin pitkään sen jälkeen, että mistä hän minua kiitti? Siitä, että kerroin jatkavani elämääni ilman häntä? Kokiko hän helpotusta asiasta? Vai oliko tuo kiitos loukkaantunut huudahdus, jonka hän koki oikeudekseen sanoa, vaikka hän oli se kuka minua oli loukannut eikä toisinpäin? Hänen luonteensa vahvin puoli ei ole omien virheiden myöntäminen tai välttämättä edes niiden tiedostaminen.


Välimme olivat jäissä aina siihen asti kun tyttöni syntyi. En ilmoittanut hänelle siitä mitään. Miksi olisin niin tehnyt, enhän ollut hänen kanssaan missään tekemisissä. Hän kuitenkin oli saanut kuulla asiasta sukulaisilta ja ennen ristiäisiä saapui paketti, jossa oli lahja tytölleni. Mietin todella kuumeisesti silloin miten siihen tulisi reagoida. Päätin nousta kuitenkin tilanteen yläpuolelle ja laitoin hänelle kiitosviestin sekä liitin mukaan muutaman kuvan vauvasta. Muutamaa kuukautta myöhemmin tuli kirje, joka sisälsi rahaa ja kortin tytöllemme. Allekirjoituksena oli ukki.

Keskustelin Isännän kanssa miten kohtaisimme tämän asian. Oma kiukkuni ja paha mieleni olivat laantuneet vuosien saatossa vähän, mutta olin silti vielä loukkaantunut. Enkä ihan valmis antamaan anteeksi. Kuitenkin mietin sitä, että olisiko minulla oikeutta riistää lapseltani oikeus isoisäänsä ja samoiten isoisältä oikeus ainoaan lapsenlapseensa. En kokenut olevani sellaisessa asemassa, että olisin voinut niin tehdä. Kaikesta huolimatta.




Kirjoitin hänelle viestin missä kerroin tuntemuksistani. Sanoin hänelle hyvin suoraan, että mikäli avaan oven hänelle elämäämme, hänellä on mahdollisuus astua siitä sisään. Hänen tulee kuitenkin ymmärtää se mitä se todellisuudessa tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että hänen tulee pitää säännöllistä yhteyttä tyttööni ja käydä tapaaamassa häntä, jotta lapseni ymmärtää tämän ihmisen olevan osa perhettä eikä vain mikään kaukainen sukulaissetä. Se mitä vähinten haluan, on että lapseni joutuu kokemaan negatiivisia tunteita hänen käytöksestään johtuen. Samoja juttuja mitä itse olin joutunut jo lapsena kokemaan.

Tein myös selväksi sen, että tämä on ainutkertainen mahdollisuus. Mikäli tämän kortin pelaa huonosti, mitään toista mahdollisuutta ei enää tule. Mainitsin myös, että ainoa kuka siinä kohtaa menettää jotain, on hän. Meidän elämämme on sujunut hyvin ilman häntäkin, mutta hänellä läheisiä ihmisiä alkaa olemaan vähemmän ympärillä.

Hän ei suoranaisesti vastannut mitään viestiini, mutta hän on toiminut sen mukaan miten hänen toivoinkin toimivan. Hän pitää säännöllisesti yhteyttä, on käynytkin jopa kerran meillä ja muistaa tyttöäni ainakin sen pari kertaa vuodessa eli syntymäpäivänä ja jouluna. Itse asiassa syntymäpäivän aikaan ehdotin hänelle, että voisiko hän ajatella ostavansa Mimulle nukketalon, jota tyttö on niin kovasti toivonut ja ennen kuin sain lausetta kunnolla loppuun, hän oli että ilman muuta, älä huoli, ukki hoitaa homman.


Vaikka tunnen isääni huonosti, tunnen häntä kuitenkin sen verran, että tiedän tämän kaiken olevan häneltä eräänlainen anteeksipyyntö minulle. Hän ei kykene verbaalisesti sanomaan minulle anteeksi eikä sanoittamaan ääneen sitä miten pahoillaan on kaikesta, jota minä olen saanut hänen takiaan kokea. Hän ei ole sellainen ihminen kuka kaappaa syliin ja vuolaasti pyytelee anteeksi. Minä olen ehkä sellainen, mutta ei hän. Ja minä hyväksyn sen. Me olemme erilaiset, vaikka isä ja tytär olemmekin.

Huolimatta siitä, että me emme ole istuneet kunnolla alas emmekä puhuneet asioita halkipoikkipinoon, olemme edistyneet väliemme paikkaamisessa kohtuu paljon. Kannatan aina puhumisen tärkeyttä, mutta tässä tapauksessa on pakko mennä tilanteen vaatimalla tavalla. En jätä nostamatta kissaa pöydälle siksi, että pelkäisin isäni kanssa puhumista vaan ihan siksi, että luen hänestä sen, että tämä on parasta mihin hän pystyy. En halua asettaa häntä epämukavuusalueelle vain siksi, että itse voisin puhua asioista vaikka viikon putkeen. Joskus on hyvä tulla puolimatkaan toista ihmistä vastaan ja ottaa sen tassunojennus, joka tarjotaan, vaikka se ei ihan olisikaan se mitä olit mielessäsi toivonut. Lopputulos ratkaisee, ei tapa jolla siihen päästiin.


En osaa selittää isäni valintoja ja tekoja (tai tekemättä jättämisiä), mutta se ei olekaan minun tehtäväni. En ole vastuussa hänen valinnoista tai teoista, hän itse vain on niistä vastuussa ja kantaa mukanaan sen taakan, joka niistä mahdollisesti hänelle tulee. Vaikka ne ovat omalta osaltaan haavoittaneet minua, olen kuitenkin päässyt elämässä eteenpäin ja ihan hyvä ihminen minusta on kaikesta huolimatta tullut. Isän puuttuminen elämästäni on varmasti ollut jonkinlainen vaje, mutta koska en muustakaan tiedä, en osaa kaivata mitään suurempaa. Oma ajatusmaailmani oli pitkään sellainen, että isät eivät tee lastensa kanssa mitään tai eivät välitä lapsistaan. Olinhan kasvanut sellaiseen käsitykseen, joten miten muutenkaan olisin voinut ajatella. Käsitykseni on muuttunut täysin oman lapsen myötä, koska olen nähnyt sen miten paljon isä voi lastansa rakastaa ja hänestä välittää.

Meidän perheeseen siis kuuluu nykyään myös Ruotsin ukki. Vaikka nämä kaksi kuvassa olevaa ovat tavanneet vasta yhden kerran, tyttö tietää että Ruotsissa asuu ukki, joka välittää hänestä. Sillä omalla, ehkä vähän omalaatuisellakin tavalla. Uskon, että isäni tekee sovitustyötä kanssani lapseni kautta, paikkaa sitä kaikkea mistä jäi paitsi silloin kun minä olin pieni. Hän on varmasti myös ymmärtänyt oman vanhenemisensa ja myös sen, että vanhuutta ei ole mukava viettää ihan yksin. Me soittelemme ja lähettelemme sähköpostia. Kun hän soittaa meille päin, hän haluaa aina jutella Mimun kanssa ja kyselee aina tarkkaan mitä tytölle kuuluu ja miten on mennyt. Se lämmittää mieltäni. Isäni edusti minulle pitkään pelkkiä pettymyksiä ja negatiisivia tunteita, joten tämä kaikki tuntuu täysin uudelta,  vähän vieraalta ja oudoltakin. En ole nähnyt häntä juurikaan tällaisena välittävänä ja huolehtivana.

Olen varovaisen toiveikas tulevaisuuden suhteen. Ovi on nyt avattu ja aika näyttää millaisia muistoja me yhdessä voimme tehdä. Uskon toisiin mahdollisuuksiin ja uusiin alkuihin. Sillä ei ole merkitystä vaikka aikaa olisi kulunut kuinka. Jos osapuolilla on halua puhdistaa pöytä ja parantaa tilanne hyväksi, sitä ei missään nimessä pidä estää.

Kaunista viikonloppua kaikille.