perjantai 21. lokakuuta 2016

Mataliin vesiin.


Kuvitelkaa eteenne nuori nainen, joka hymyilee. Hän hymyilee ystäviensä rinnalla, nauraakin välillä ääneen. On eräs illanistujainen, eräänä lauantai-iltana kauan sitten. Se on aivan normaali lauantai noiden vuosien aikaan. Joka viikonloppu hän kerää ympärilleen ihmisiä, joskus vähemmän, joskus enemmän. Ajatus siitä, etteikö ystäviä olisi lähellä, on sietämätön. Ystävät tuovat turvaa.

Vaikka nuori nainen hymyileekin ystäviensä kanssa, hänen kehonkielensä kuitenkin paljastaa jotain surullista. Jotain hyvin, hyvin surullista.


Avaan teille tänään hyvin arkaluontoisen ja kipeän asian menneisyydestäni. Olen elänyt väkivaltaisessa parisuhteessa. Tämä teksti saattaa tulla jollekulle tuttavalleni vielä tänäkin päivänä järkytyksenä ja yllätyksenä, mutta haluan kertoa tämän, koska toivon antavani tällä voimaa ja rohkeutta muille samankaltaisia asioita läpi käyneille. Ja myös eritoten niille kenelle tämä on ajankohtaista koko ajan.

Kesti vuosia ennen kuin pystyin puhumaan näistä asioista ääneen. Pystyin kohtaamaan nämä asiat kunnolla. Käyn tällä hetkellä terapiassa ja olen päässyt puhumaan näistä kokemuksista myös siellä. Terapia on avannut minulle paljon uusia ovia oman mieleni kanssa ja olen saanut rakennuspalikoita monien asioiden käsittelyyn. Se, että päätin nyt kirjoittaa näistä kokemuksistani blogiin, on osa parantumisprosessiani. Teen tälle asialle lopullista päätöstä omassa mielessäni. Jos tämän postauksen kirjoittaminen samalla auttaa jotakuta muutakin, se on vain todella hyvä asia. En kirjoita tätä saadakseni sääliä vaan siksi, että haluan naisten tietävän, että väkivaltaisesta suhteesta voi selvitä ja ennen kaikkea, päästä pois.

Olin hyvin nuori kun kaikki alkoi ja olemattoman itsetuntoni ansiosta, annoin pahojen asioiden tapahtua itselleni. Selitin mielessäni tapahtumia ja hain syyllistä kaikkialta muualta paitsi itse tekijästä. Hän löi, koska oli humalassa. Koin, että saan täysin ansioni mukaan. Ärsytin taas toista liikaa. Sanoin jotain väärää väärään aikaan. Olin hankala. Annoin mielessäni siis täyden oikeutuksen jokaiselle lyönnille, tönäisylle, läimäsylle, huudolle, haukkumiselle, iskulle, huitomiselle. Eihän se voinut olla lyöjän vika, jos minä sain sanomisillani hänet raivon partaalle. Eihän?

Näin minä ajattelin ja elin vuosikaudet.


Pelko aiheuttaa ihmisessä kamalia asioita. Ajatus hämärtyy ja kaikesta oppii pyöristämään kulmat. Mieli alkaa kaunistella asioita. Vähätellä niitä ja painaa villasella. Siihen kaikkeen kun lisää stressin vielä päälle, vyyhti alkaa olemaan aika lailla umpisolmussa. Vaikka syytin itseäni aina saamastani kohtelustani, jossain kaukana, kaukana sisimmässäni kuulin pienen äänen, joka kyseenalaisti sen kaiken. En kuitenkaan päästänyt sitä pientä ääntä kunnolla esiin vaan vaiensin sen.

Koin pelkoa ja stressiä, mutta myös valtavaa häpeää. Miksi minun mieheni tekee näin? En voinut kuvitellakaan kertovani kenellekään, että minua lyödään. Pelkäsin läheisteni reaktioita. Häpesin sitä, että en ollut valmis jättämään hakkaajaani. Olihan hän minun mieheni, rakastin häntä. Kunpa ihminen olisikin niin mustavalkoinen otus, että jo ensimmäisestä lyönnistä kaikki tunteet kuolisivat, mutta ei. Siinä kohtaa elämää oli kaikki harmaan nyanssit olemassa.

Mieleeni palautui noina vuosina ajatus, jonka olin sanonut joskus jo teini-iässä ääneen:

Minua ei lyödä kuin kerran. 

Mietin silloin miten helppoa se onkaan sanoa. Kun sitä elämää elää missä väkivalta on läsnä tämän tästä, ei nuorena tyttönä vannotut lupaukset enää pädekään. Tulee kerta, tulee toinen. Laskuissa menee jossain vaiheessa sekaisin. Kohta ei enää muista milloin elämä oli normaalia.


Pidin yllä loistavaa kulissia. Tulin suorastaan mestariksi selittelyissä ja siinä miten hyvin osasin peittää jäljet. Kukaan ei epäillyt mitään. Ystävieni mielestä olin yhdessä maailman parhaimman miehen kanssa. Se mies oli hauska, supersosiaalinen, ahkera, iloinen ja luotettava. Kaikin puolin sellainen vävy, jonka jokaikinen vanhempi haluaa itselleen. Mutta se mies osasi lyödä myös niin, että jäljet oli helppo peittää. Isku selkään tai tönäisy päin jotain, ei jätä näkyville paikoille jälkiä. Kenellekään ei tule mieleen, että tuo mies pahoinpitelee puolisoaan.

Totuus oli kuitenkin kaikkea muuta kuin täydellinen. Kun estradi hiljeni ja ihmiset lähtivät koteihinsa, sain osakseni henkistä sekä fyysistä pahoinpitelyä. Se ei vaatinut paljon, ehkä jonkin väärän sanan, pienen riidan, joskus ei mitään. Olen paennut henkeni edestä piiloon lukittujen ovien taakse ja toivonut ettei minua jahtaava ihminen tule sen oven läpi. Minua on paiskottu pitkin seiniä ja päin kaappeja niin suurella voimalla, että rannekellostanikin on mennyt kellotaulu rikki. Minua on kuristettu ja minun huuleni on lyöty auki. Olenpa kerran meinannut saada silitysraudasta kasvoihini. Olen paiskautunut niin monta kertaa päin seinää tai kaapistoja, että kun muutamia vuosia sitten kävin fysioterapiassa, fysioterapeuttini sanoi minulle, että tällaiset viat joita minulla on, eivät synny mistään muusta kuin väkivallasta.

Häpeä syveni syvenemistään enkä ollut valmis luopumaan elämästämme. Niin käsittämättömältä kuin se kuulostaakin. Järjestimme huikeita juhlia, illanistujaisia, pidimme hauskaa. Ystäväpiirimme oli laaja ja kaikki pitivät meistä. Olimme unelmapari, kuten moni meitä nimitti. Mietin monta kertaa ruumiini särkiessä olisinko valmis luopumaan siitä kaikesta. Pelkäsin ystävieni reaktiota, pelkäsin, että menetän heidät jos eroan. Pelkäsin, että jos kerron kohtelustani, kaikki alkaavat vihaamaan miestäni. Asettaisin itseni outoon valoon jos pysyisin sellaisen pahantekijän kanssa. Pelkäsin kuollakseni jääväni yksin. Ystävät toivat minulle turvaa. Haalin joka viikonloppu meille liudan ihmisiä tai järjestin meidät kylään jonkun luo. Näin minun ei tarvinnut kohdata tilannetta, että olisin ollut yksin mieheni kanssa. Pakenin mahdollisia uhkatilanteita ystävieni seuraan. Olen tajunnut tämän käyttäytymiseni vasta nyt. Silloin en nähnyt käytöstäni näin suunnitelmallisena.


Vuodet vierivät ja tunteet alkoivat pikkuhiljaa kuolemaan. Aloin päivittäin käymään päässäni läpi monologia, jonka pitäisin miehelleni sillä hetkellä kun hänet jättäisin. Lykkäsin kuitenkin eroilmoitusta liian pitkään ja otin sen aikana lisää iskuja vastaan. Jokaisen kerran jälkeen sain kuulla kuinka ei koskaan enää ja sitä vannomista pönkitettiin valtavin kukkakimpuin. Olen silittänyt itkevän ja (ainakin näennäisesti) katuvan miehen hiuksia kun hän on romahtanut polvilleen eteeni ja pyytänyt etten jätä häntä. Tapahtumien kulku oli kuin oppikirjasta, jos sellainen olisi ollut olemassa parisuhdeväkivallasta. Ja joka kerta tuli se toinen kerta. Ja taas toinen. Ja taas toinen...Vaikka ei pitänyt enää koskaan enää.

Sitten tuli kuitenkin päivä jolloin ei enää löytynyt anteeksiantoa, ei enää uutta mahdollisuutta, ei enää sijaa säälille eikä empatialle. Ymmärsin, että parempaa aikaa tämän ihmisen kanssa ei tulisi. Asiat eivät enää korjaantuisi. Hän tarvitsisi apua muuttuakseen ja ennen kuin apua voi saada, pitää itse ymmärtää sekä tiedostaa, että ongelma on olemassa. Että ei osaa hillitä itseään yhtään. Mutta hän ei sitä ymmärtänyt eikä tiedostanut. Loppuun asti hän piti kannastaan kiinni, että hän ei ole koskaan tehnyt mitään väärää. Hänen ehkä kuolemattomin selityksensä ja oikeutuksensa käytökselleen oli hänen sanoessaan minulle nämä sanat:

Ikinä en ole sinua varoittamatta lyönyt.

Pelkäsin tosi pitkään itseäni jos tekisin eropäätöksen. Kaiken taloudellisen puolen ja sosiaalisen elämän menettämisen ohella pelkäsin sitä katumuksen tunnetta, joka ehkä saattoi olla teoreettisesti olemassa. Mietin kuumeisesti, että jos jätän hänet, alanko katumaan päätöstäni? Se tunne piti minua liian pitkään otteessaan ja enkä tehnyt siksikään asialle mitään. Pidin edelleen päässäni eromonologeja, mutta sinne ne jäivät.


Kunnes tuli päivä, joka muutti kaiken. Viimeinen pahoinpitely tapahtui syistä, joihin en voinut vaikuttaa mitenkään. Silloin vasta palapelin palat loksahtivat päässäni paikoilleen ja ymmärsin vihdoin, että kaikki se julmuus ja kauheus eivät ole olleet minun syytäni. Vaikka toiselle sanoisi mitä, mikään ei oikeuta väkivaltaan. Niin pahoja sanoja ei ole edes olemassa.


Hyppäsin tyhjän päälle. Minulla ei ollut mitään, ei rahaa, ei oikein kunnollisia tulojakaan (opiskelin tuolloin) eikä kotia. Selvisin kuitenkin. En ehkä kaikkein tyylikkäämmin, mutta selvisin kuitenkin ja se on pääasia. Olin ollut nuoresta asti vakavassa suhteessa, jossa olin kokenut kamalia asioita, joten minulla kesti hetken päästä tasapainoon itseni kanssa. Tein huonoja valintoja eroni jälkeisissä ihmissuhteissa, mutta nekin olen jo antanut anteeksi itselleni nyttemmin.

Miten kävi sitten sen rakkaan ystäväpiirini? Se hajosi. Osa ystävistäni asettui minun puolelleni ja osa exäni. Pyysin eromme aikaan kaikkia olemaan puolueettomia, mutta eihän se tainnut olla mahdollista tosielämässä. Osa ystävistäni hylkäsi minut, eivät uskoneet minua ollenkaan. Itseasiassa sain osakseni todella erikoisia syytöksiä ja kauheaa vähättelyä. Olinhan itsekin siihen tavallaan syyllinen, koska en ollut sanallakaan sanonut tai mitenkään vihjaissut kokemistani asioista. Ainoa yhdistävä tekijä kaikille ystävilleni oli, että ihan jokaiselle eromme tuli täytenä yllätyksenä ja shokkina. Se kertokoon siitä miten hyvin olin asiat salannut.

Rinnalleni jäi ystäviä, jotka ovat sitä vielä tänäkin päivänä. Ne jotka käänsivät minulle selkänsä, ovat jääneet elämästäni kokonaan pois. Pystyn tänä päivänä keskustelemaan ystävieni kanssa kokemuksistani ja se auttaa minua toipumisessa. Lähes joka kerta kun keskustelen näistä asioista jonkun ystäväni kanssa, kuulen lauseen, joka menee näin:

Mutta kun siitä ihmisestä ei olisi koskaan uskonut.



Kun on elänyt suhteessa missä hallintamuotona on pelko, se jättää jälkensä ihmiseen. Elämä oli monta vuotta selviytymistä tilanteesta toiseen. Sitä ei näe siinä kohtaa kun elää siinä hetkessä, sen tajuaa vasta jälkeenpäin kun kaikki on jo ohi. Pahoinpitelyt jättivät minuun isoja traumoja ja tavatessani nykyisen mieheni, en osannut luottaa täysin häneen heti. Olin kuitenkin päässyt silloin jo sen verran pidemmälle paranemisessa, että kerroin hänelle mitä olin joutunut kokemaan. Hän ymmärsi täysin ja antoi minulle tilaa sekä aikaa.

Kokemani asiat eivät koskaan ilmenneet minulla suoranaisena masennuksena, mutta muina oireina kylläkin. Joitakin vuosia sitten minulla todettiin CRPS -oireyhtymä, jonka on laukaissut minulle tehty hoitovirhe. Kun sain hoitoa CRPS:ään, kävin ensimmäisen kerran kipupsykologilla. Siellä kerroin näistä pahoinpitelyistä ja psykologi sanoi minulle, että ihminen on sellainen järjestelmä, että paha poistuu kehosta aina jotain kautta ulos. Henkisesti vahvoilla ihmisillä se usein tulee fyysisenä oireena. Vaikka minun CRPS johtuukin ensisijaisesti hoitovirheestä, sille oli olemassa pohja kehossani pahoinpitelyjen vuoksi. Jätevesi sisältä poistuu jotain kautta aina ulos. Minulle se teki tämän.


Tämän jakamani kokemuksen tarkoitus on auttaa itseäni etenemään edelleen tässä paranemisessa, mutta olen iloinen jos tämä auttoi edes yhtä samoja kokenutta naista ruudun toisella puolen. Parisuhdeväkivalta on asia, josta ei kuulu vaieta, siitä ei kuulu syyttää itseään, sitä ei kuulu uhrin hävetä.

Sinä et ole vastuussa siitä jos sinua pahoipidellään.

Itse en koskaan uskaltanut tehdä yhtäkään rikosilmoitusta asiasta tai muutenkaan viedä asiaa eteenpäin millään muotoa. Olin onnekas, että selvisin kaikesta -en voi sanoa ihan ehjin nahoin- mutta niin, että voin kertoa tämän tarinani teille. Tämän ei ole tarkoitus mustamaalata exääni, nämä asiat ovat tapahtuneet ja kerroin ne nyt osana omaa elämäntarinaani. Ne kuuluvat menneisyyteeni ja ovat osa sitä miksi olen tällainen ihminen kuin tänä päivänä olen. Vastoinkäymiset kasvattavat ja siksi minua ei ehkä tuulet kaadakaan niin herkästi.

Mikäli olet kokenut tai koet parhaillasi väkivaltaa -joko henkistä tai fyysistä tai pahimmillaan kumpaakin- älä epäröi hakea apua. Puhu asioista jollekulle, älä jää yksin pelkojesi ja tuntemustesi kanssa. Aina löytyy ulospääsy kun vaan antaa luvan itselleen poistua sen kautta.

Ja muista, sinä olet arvokas ihminen.

Kiitos, että sain jakaa tämän kanssanne. Ja kiitos jos jaksoitte lukea tämän loppuun asti.


52 kommenttia:

  1. Halirutistus <3 Olet voimakas nainen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haliruttaa takaisin <3 Kiitos, ehkä nykyisellään olen, mutta se on vaatinut aikaa :) <3 eikä nykyäänkään aina siltä tunnu, valitettavasti. Mutta eteenpäin mennään koko ajan :)

      Poista
  2. Kiitos kun kerroit tarinasi. Itsekin olen elänyt väkivaltaisessa suhteessa nuorena, tosin väkivalta ei ollut ihan noin rankkaa ja systemaattista kuin sinulla. Kyllähän se jätti isot henkiset arvet kuitenkin. Upea selviytyjä olet! Terveisin Sari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Sari <3 Väkivalta -tuleepa se missä muodossa tahansa- jättää jäljet uhriin. Hienoa, että sinä olet myös selviytynyt vaikeista ajoista <3

      Poista
  3. ♥ Tää vetää ihan sanattomaks....
    Muistan kun mun ekassa kesätyöpaikassa oli nainen, jolla oli selittämättömiä sairaspoissaoloja aika usein. Se oli tosi mukava nainen, mutta aina kun palasi taas sairaslomalta, oli pitkän aikaa sellainen "säikyn" oloinen. Ihmiset kuiskuttelivat ympärillä että sen mies on väkivaltainen. Sen ikäisenä ei oikein voinut uskoa, että sellainen voisi olla totta. Kunnes kerran näin kun se nainen vaihtoi paitaa - en ehkä unohda niitä jälkiä ikinä. Ja se hänen miehensä kun oli (18-vuotiaan silmissä) niin kovin ihana - komea, mukava, osteli paljon lahjoja ja ulkomaanmatkoja tälle naiselle jne jne. Mutta kuori pitikin sisällään jotain ihan muuta. En tiedä mitä kyseisille henkilöille kuuluu nykyään. Tämä nainen on ainakin vielä hengissä, joten lieneekö jollain konstilla päässyt eroon tästä väkivaltaisesta miehestä.
    Sen takia on aina hyvä muistaa, että vaikka kuinka ihmisillä ulospäin kulissit näyttäisi kuinka hyvältä, niin sisältö voi olla silkkaa shaissea.... :/

    Oikeat ystävät pysyvät rinnalla vaikka elämä heittelisi mihin suuntaan ♥
    Halirutistus täältäkin ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Halirutistaa takaisin ♥

      Sepäs se, koskaan ei tiedä mitä oikeasti niiden neljän seinän sisällä tapahtuu kun ihmiset ovat keskenään. Mä pudistelin aina sisäisesti päätäni kun joku kehui mua ja exääni niin ihanaksi pariksi. Totuus oli kaikkea muuta kuin ihana.

      Poista
  4. Väkivalta jättää aina kamalat jäljet ihmiseen, joten halaus!! ja hienoa, että uskallat käsitellä arkaa aihetta! Sussa on voimaa :)

    VastaaPoista
  5. Huh...olipa rankkaa tekstiä! :'( Rohkeaa, että uskalsit kertoa tästä. Minulla on myös yksi ystävä, joka on kokenut saman. Jälkeenpäin tulee itselle sellainen olo, että miksi en ymmärtänyt auttaa ystävääni. Hän onneksi pääsi itse pois siitä suhteesta. Mutta sen myötä olen ollut "tuntosarvet" esillä aina, kun joku ystäväni on alkanut seurustelemaan uuden kumppanin kanssa. Tietenkään ei ole minun tehtäväni vahtia ystävieni elämää, mutta tuo on niin salakavalaa kaikella tavalla, että haluan olla ystäväni tukena jos edes epäilen jotain tällaista tapahtuvan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ♥

      Olet ihana ystävä ystävällesi, tuntosarvet kannattaakin pitää pystyssä, eritoten jos aiemmin on jo ollut tällaista ilmassa. Ystävien tuki on tärkeää ♥

      Poista
  6. Tuli kylmät väreet kun luin. Itsekin olin vuosia parisuhteessa, jossa oli henkistä väkivaltaa ja ajottain fyysistä väkivaltaa. Tunnistan ajatelleeni ja toimineeni monin tavoin samallalailla kuin sinä. Samanlaisia kommentteja tuli myös kaveripiiristä, ja kun sain koottua itseni niin, että päätin erota, kukaan yhteisistä kavereista ei uskonut ja asettui miehen puolelle. Ihmiset ei aina ymmärrä kuinka paljon henkistä kanttia vaatii lähteä väkivaltaisesta suhteesta. Olen onnellinen kaikkien niiden puolesta, jotka on pystyneet lähtemään, myös itseni sekä sinun.

    Itse olen löytänyt uuden puolison, jonka kanssa elämä oikeasti hymyilee ja tuntuu hyvältä. Nyt on ymmärtänyt miten toisen huonoa väkivaltaista käytöstä ei tarvitse eikä ole kuulunut ymmärtää. Hyvään parisuhteeseen sellainen ei kuulu ja siinä saat olla oma itsesi varomatta sanomisiasi tai tekemisiäsi.

    Kiitos! Oikein hyvää viikonloppua!
    -K

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kohdannut vielä joskus tänäkin päivänä -vähän ehkä kautta rantain- mutta kuitenkin, aikamoista vähättelyä ja selkeästi epäuskoa tämän asian suhteen. Se on oikeasti todella hajottavaa. Mutta olen päättänyt, että nämä eivät ole mitään uskonasioita, tiedän mitä olen joutunut kokemaan ja jos joku ylenkatsoo sitä tai ei usko, se olkoon hänen häpeänsä. Väkivaltaisesta tai muuten epäterveestä suhteesta irtaantuminen on todella iso prosessi, jota kukaan sellainen kuka sitä ei ole kokenut, ei voi täysin ymmärtää.

      Ihanaa, että olet löytänyt itsellesi luotettavan ja hyvän kumppanin ♥

      Kiitos kommentistasi ja ihanaa alkavaa viikkoa ♥

      Poista
  7. Olit vahva kun lähdit. Olen yhden väkivaltaisen suhteen hajoamisen seurannut vierestä ja ollut apuna. Se lähteminen ei todellakaan ole helppoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Outi ♥ Ei, se ei todellakaan ole helppoa.

      Poista
  8. Kaveripiirin kautta on huomannut, että juurikin ne unelmavävyt ja kaikkein mukavimmat seuramiehet ovatkin usein jotain aivan muuta...Mahtavaa että kuitenkin pääsit irti ja elämässä eteenpäin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liian kiiltävä pinta usein kätkee sisäänsä pelkkää p*skaa.
      Kiitos ♥

      Poista
  9. <3

    "Ikinä en ole sinua varoittamatta lyönyt."

    Kuinka sairas voikaan ihminen olla?

    Lähtemiseen tarvitaan vahvuutta, sitä sinulla on. <3 Omalla mummollani sitä ei ollut. Katselin oman lapsuuteni, kun selvinpäin mukava vaarini kännissä kävi häneen käsiksi kerta toisensa jälkeen ja kerran minunkin kurkkuuni. Aina vaarin kännissä ollessa pakoilimme häntä ja pelkäsimme, että tulee kotiin. Piilottelin puukon kanssa hilluvaa vaariani kerran ystäväni kanssa sängyn alla. Silloin olin lapsi, enkä itse voinut tilanteesta lähteä. Mutta monta kertaa vaarin käydessä mummoni kurkkuun kiinni ja sitä katsellessani mietin, että minun ei mies ei koskaan kohtele minua noin, yksikin tilanne se olisi ohi.

    Hyvä että sinulla on mahdollisuus käydä terapiassa ja siitä on ollut apua. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No jos minulta kysytään, niin tosi sairas. Kyseessä oli ihminen, joka ei ymmärtänyt ollenkaan että hänellä oli ongelma. Hänen käyttäytymisensä johtui aina jostain muusta kuin hänen omasta itsestään, joten tuo lause kertoi juurikin hänen ajatusmaailmastaan täydellisesti.

      Kiitos kaima ♥ Ai kamala mitä sinäkin olet (kaiken muun lisäksi) joutunut kokemaan :( Alkoholi nostaa usein näissä väkivaltaan taipuvaisissa ihmisissä sen kaikkein pahimman esiin. Isovanhempasi ovat olleet sitä sukupolvea, että apua ei ole haettu mistään eikä asioita käsitelty. Se kaikki piti kestää yksin ja sietää mitä tuleman piti.

      Poista
  10. Juttusi veti sanattomasti, siis miten paljon oletkaan kestänyt. Hyvä, että sait voimaa lähteä ja olet päässyt eteenpäin. Olet vahva nainen!

    VastaaPoista
  11. <3 Kiitos rohkeudestasi! <3 Ja ihanaa syksyn aikaa sinne! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi ja samoin sinulle ♥

      Poista
  12. Luin tämän kyllä vakavalla naamalla. Todella rankka kertomus ja oot jälleen kerran kyllä tosi rohkea, kun kirjoitit tästä aiheesta. Onneksi selvisit ja tuo skeida on mennyttä elämää. Oot mahtava. Kivaa viikonloppua Jonna <3

    VastaaPoista
  13. Olet rohkea kun avauduit tästä asiasta <3 halit! <3

    VastaaPoista
  14. Hyvä, että pääsit pois:) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se vaati aikaa, mutta lopulta onneksi kyllä ♥

      Poista
  15. Kirjoitan tämän kommentin kännykällä enkä just nyt pääse kirjautumaan bloggeriin, mutta GlitterFrostingin Katri täällä :)

    Kyllä hiljaiseksi veti - eikä pelkästään siksi kuinka suurta myötätuntoa ja empatiaa sua kohtaan tunnen - vaan myös siksi että osittain samaa olen itsekin joutunut aikanaan kokemaan.

    Me ollaan vahvoja naisia. <3 Haliruttaus ja pusu, sinä ihana murunen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinäkin ♥ meitä on paljon, valitettavan paljon :(

      Haliruttaa takaisin! Kuin myös sinä ♥

      Poista
  16. Hienoa, että uskalsit tämän kaiken kirjoittaa. Se on hyvä teksti heille, jotka parhaillaan kokevat ja käyvät läpi samaa ja varmasti parantava kokemus sinulle. Näistä asioista ei kirjoittaminen ei taatusti ollut helppoa, mutta toivottavasti vapauttavaa. Olet upea ja rohkea nainen ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on totta, että näistä ei edelleenkään ole helppoa puhua. Tuntuu, että vilkuilen koko ajan selkäni taakse ja pelkään jotain näkymätöntä pahaa, joka rankaisee minua tämän ääneen sanomisesta. Se on varmasti ikuinen se pelko.

      Kiitos Sanna ♥

      Poista
  17. Onneksi lähdit ja selvisit. Hienoa että uskalsit kirjoittaa asiasta, toivottavasti tästä on apua muille saman asian kanssa kamppailevalle. Itse en ole elänyt väkivaltaisessa parisuhteessa, mutta elin 15 vuotta samassa asunnossa väkivaltaisen narstisti-isän kanssa. 15-vuotiaana päätin että nyt riittää, pakkasin kamani ja muutin toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Edelleen joudun selittelemään ihmisille miksen halua olla hänen kanssaan tekemisissä, koska kaikilla muka "kuuluu" olla perhe. Oli ihminen kuka tahansa, minusta ei ole kannattavaa olla missään yhteyksissä ihmisten kanssa jotka ovat kuin syöpä joka hitaasti imee elämän läheisiltään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin toivon minäkin ♥

      Olipa pahantekijä kuka tahansa, sitä ei tarvitse sietää eikä sen asian kanssa elää. Omasta vanhemmastaankin voi "erota" jos tilanne sen vaatii. Perheväkivalta on yhtä suuri ja järkyttävän paha asia kuin parisuhdeväkivaltakin. Väkivalta itsessään aiheuttaa aina pahaa.

      Poista
  18. Vielä tätäkin kautta: Olet rohkea ja vahva nainen, kiitos tekstistäsi <3

    VastaaPoista
  19. Ihana, rohkea Jonna ♡ Mulla ei ollut aavistustakaan, että sä oot joutunut tällaista kokemaan. Onneksi sä oot uskaltanut lähteä suhteesta pois ja mä toivon että sulla on kaikki nykyään hyvin ♡♡♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos Sara ♥ Nykyisellään on kaikki hyvin, onneksi. Tuosta epäterveestä suhteesta viisastuin niin paljon etten toistamiseen edes jäisi sellaiseen. Kyllä se opetti, kantapään kautta, mutta kuitenkin.

      Poista
  20. Olipa upea ja rohkea kirjoitus! Ja hienoa, että asiat ovat tällä hetkellä hyvin, on se kummallista, miten paljon me olemme valmiita sietämään ja kestämään ja syyttämään itseämme tapahtumista, kun totuus onkin jotain ihan muuta...

    Hyvä ystäväni on vuosia ollut parisuhteessa, jossa ei ole kyllä fyysistä väkivaltaa, mutta henkistä sitäkin enemmän. Kun hän alkoi asiasta puhumaan, oli vaikea uskoa asioita joita kodin seinien sisällä tapahtui edes todeksi, mutta mitä enemmän kävimme keskustelua, sitä enemmän ihmettelin sitä, miksi tämä ystäväni ei ole jo kauan sitten lähtenyt. Kirjoituksesi avasi myös sitä puolta, niitä pelkoja, ajatuksia, mietteitä joita varmasti tämä ystävänikin on käynyt läpi ennen päätöstään. Nyt hän on onneksi tehnyt ratkaisun lähteä ja tällä hetkellä hän on iloinen, hyväntuulinen, elämästään nauttiva, ihan kuin eri ihminen, onneksi näin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Isot kiitokset kommentistasi ja sanoistasi <3 Arvostan todella paljon <3

      Henkinen väkivalta jättää ihan yhtälaisia arpia kuin fyysinenkin. Joskus henkinen voi olla pahempaa kuin fyysinen, joten sitä ei missään nimessä pidä uhrin(kaan) väheksyä. Ihana kuulla, että ystävälläsi on ollut voimia irtaantua suhteesta, jossa on ollut huono olla. Se lähteminen ei tosiaan aina ole helppoa eikä itsestäänselvää.

      Poista

Kiitos kommentistasi :)