torstai 8. syyskuuta 2016

Kun ikävä tiukan otteen saa.

Ikävä. Minulla on viime viikkojen ajan ollut kaverina ikävä. Olen ikävöinyt monia asioita; ihmisiä, hetkiä, paikkoja ja tapahtumia.


Suurin ikävä minulla on ollut mammaani. Olen kirjoittanut hänestä usein blogiini ja tänään taas aion häntä hieman muistella. Ja ikävöidäkin tässä samalla. Kutsun tätä surutyökseni. Mamman poismenosta tulee ensi keväänä jo kolme vuotta. En pysty käsittämään, että siitä on jo niin pitkä aika. Johtuu varmasti siitä, että mamma on mielessäni joka ikinen päivä.

Meillä oli hänen kanssaan todella monikerroksinen suhde. Mamma oli eräs minun elämäni tärkeimpiä ihmisiä ja sen 38 vuotta, jonka sain hänen kanssaan elämästäni viettää, oli täynnä monenlaisia vaiheita. Suhteemme oli myrskyisäkin; välillä otettiin yhteen tulisestikin, mutta aina tehtiin loppupeleissä sovinto. Ei ollut sellaista asiaa jota en olisi mammalle kehdannut kertoa. Niin monet kerrat sain häneltä apua ja tukea. Sekä ymmärrystä. Olin mamman tyttö, ihan pienestä pitäen. Olin sitä vielä melkein 38-vuotiaanakin kun hän poistui tästä ajasta. Koen, että olen sitä edelleen.

Myönnän sanoneeni joskus mammalle pahastikin. Loukkasin taatusti joskus hänen tunteitaan. Mutta toisaalta, ei hänenkään tahdikkuus aina ihan parhaimmasta päästä ollut. Sitähän se on, -elämää. Tulee sanottua tyhmiä asioita eikä aina ajateltua loppuun asti. Inhimillistähän se vain on.

Vaikka aina teimme sovinnon ja pyysimme hölmöjä sanojamme anteeksi, ne kerrat kun häntä loukkasin, painaa mieltäni nyt. Tiedän sen kai olevan turhaa, sillä mamma ei lähtenyt täältä niin, että olisimme olleet mitenkään huonoissa väleissä. Päinvastoin. Riidat ja tunteenpurkaukset ovat osa elämää ja kun ollaan hyvin läheisiä, niitä tulee väistämättä. Mutta silti kaduttaa, että koskaan ikinäkään sanoin hänelle mitään tyhmää.



Katselin eräänä päivänä vanhoja valokuvia ja muistelin kaikkea mitä on ollut. Mamma oli niin eloisa ja menevä ihminen. Todellinen teräsmummo. Aina mukana eläkekerhonsa näytelmissä ja lauluhommissa. Teatteri ja musiikki olivat mammalle todella tärkeitä. Kuten myös vanhat suomifilmit ja monet televisiosarjat. Muistan miten lapsena katsoin aina juurikin mamman kanssa telkkarista Dynastiat, Dallasit sekä Falcon Crestit. Ja hymy huulillani kuuntelin miten hän englantia taitamattomana ihmisenä lausui roolihahmojen nimiä (Chase oli Khaasse, Blake oli Plake jne.)

Koen olevani hänen kanssaan hyvin samankaltainen, siksi me joskus varmaankin otimmekin niin antaumuksella yhteen. Vaalin hänen muistoaan sydämessäni hyvin tiukasti. Pidän tiukasti kiinni kaikista muistoistani, jotka liittyvät mammaan. Muistan miltä mamman ääni kuulosti. Se on erittäin tärkeää. Luin joskus artikkelin surutyön tekemisestä ja omaisensa menettäneet ihmiset kertoivat miten tärkeää on muistaa edesmenneen rakkaan ihmisen ääni. Ukkini kuoli minun ollessani viittä vaille 8-vuotias. En enää valitettavasti muista miltä ukkini ääni kuulosti. Olen koittanut monet kerrat palauttaa sitä mieleeni, mutta en ole onnistunut. Olin niin pieni hänen poislähtiessä, että aika on surukseni pyyhkinyt ukin äänen muistoistani pois. Mutta mamman äänen muistan. Ja hänen naurunsa. Ja sen miten hän kiroilla päräytti oikein tulistuessaan.

Minua lohduttaa se, että menettämäni rakkaat ihmiset käyvät silloin tällöin unissani moikkaamasa minua. Mamma käy eniten ja ne unet eivät koskaan ole pelottavia tai ahdistavia. Mutta olen kuullut joskus, että kuolleista unien näkeminen ei aina ole miellyttävää. Kuolleiden läheisten läsnäolo unissa voi olla pelottavaakin. Ja sanotaanhan sitä, että unessa ei koskaan pidä lähteä kuolleen matkaan. Vaikka se kuollut kuinka ottaisi kädestä kiinni ja ohjaisi mukaansa. Mamman kohtaaminen unessa on aina ollut levollista ja rauhallista. Hänen kuolemansa jälkeen näin unta missä mamma seisoi lapsuuden kotiani lähellä olevalla pellolla. Todellisuudessa se pelto on ollut täynnä omakotitaloja jo yli 30 vuotta, mutta siinä unessani se oli pelkkä pelto. Mamma seisoi laulujoutsenten ympäröimänä. Joutsenet nukkuivat maassa ja mamma seisoi niiden keskellä hymyillen ja vilkuttaen minulle.

Jonkin ajan kuluttua tuosta näkemästäni unesta, olimme ajamassa Isännän kanssa Raumalle ja eräällä suurella pellolla oli valtava parvi laulujoutsenia nukkumassa. Sanoin Isännälle siinä hetkessä, että mamma näytti minulle tämän jo unessa. Sen kesän aikana mamman kuoleman jälkeen joutsenet näyttäytyivät minulle monta kertaa, ihan elävinä lintuina luonnossa, mutta myös joutsenen muotoisina pilvinä taivaalla.

Joutsenesta on tullut minulle voimalintu ja symboli sille kuinka vahva side minulla oli ja on edelleen mammaani.



Rakkaan edesmenneen henkilön muistelu on toisaalta todella lohduttavaa, vaikka toisaalta itkemiseksihän se usein meneekin. Ainakin itselläni. Lohdullista kuitenkin siinä on se, että silloin saa viettää ihan rauhassa hetkiä sen rakkaan poismenneen ihmisen kanssa, jutella hänelle, itkeä jos siltä tuntuu ja muistella kaikkea hyvää. Ikävän huono puoli on se, että se helposti lisääntyy mitä enemmän ikävöi. Minäkin niin toivoisin, että voisin vielä kerran halata mammaa ja kertoa hänelle kuinka paljon häntä rakastan. Ja kuinka paljon hän vaikutti minun elämääni niin monella tapaa. Halata häntä en konkreettisesti voi, mutta rakkauteni voin hänelle edelleen kertoa omassa mielessäni hiljaa tai ihan ääneen sanoen. Kummin vain -tiedän, että hän kuulee.

Ikävä saa joskus niin tiukan otteen, että näkökenttä sumentuu kyynelistä. Voin kertoa, että tätä kirjoittaessani niin on jo käynyt monta kertaa. (Joten mahdolliset kirjoitusvirheet johtuvat tästä seikasta sitten.) Itku on tosi puhdistavaa. Se helpottaa ihan kauhean paljon vaikka toistaalta sitä on joskus vaikea saada loppumaan ikävän puristaessa lujaa kiinni.

Ei ikävää silti pelätä tarvitse. Sen voi antaa välillä höllätä otettaan ja päästää sitten taas oikein lähelle, kun siltä tuntuu. Niin minä teen. Välillä annan luvan itselleni ikävähetkeen. Otan valokuvat esille ja hyppään muistojeni karuselliin. Haikeutta tottakai koen, että ne eletyt hetket eivät enää palaa, ainakaan samassa muodossa, mutta toisaalta niiden muistelusta saa paljon voimaa.



Minua herkistää usein se, miten paljon Mimu puhuu isomammasta. Hän oli noin 9 kk:n ikäinen kun mamma lähti luotamme pois, mutta silti jostain syystä pikkuneitimme tuntuu "muistavan" mamman hyvin. Toki olen hänelle kertonut paljon mammasta, mutta uskon mamman vierailevan myös Mimun unissa tervehtimässä. Onpa neiti joskus sanonut jotain niin pysäyttävääkin mammasta, joka tukee sitä olettamaa, että hänellä on vielä herkemmät aistit kuin meillä aikuisilla. Niinä hetkinä ihoni menee kananlihalle, ei suinkaan pelosta vaan siitä, että ehkä maallisen vaelluksen jälkeen on odotettavissa vielä muutakin.

Jonain päivänä varmasti me vielä tapaamme, mamma. 
Olet rakas.

Kiitos jos luit tänne asti.
Oletko sinä ikävöinut viime aikoina?


12 kommenttia:

  1. Ikävöin usein isääni. Näen häntä välillä liikenteessäkin. Muistelu on ihanaa ja surullista <3

    VastaaPoista
  2. Mummot ovat parhaita. Minun mummoni siirtyi ajasta eteenpäin helmikuussa. Hän oli se kaikista tärkein sukulainen minulle ja oli aina ollut osana elämääni. Muistelen lämmöllä kuinka mahtava persoona ja huumorintaju hänellä oli. Välillä piti kyllä hymyä pidätellä kun hän oli toisinaan hieman hupsu. Hän ylpeänä esitteli minulle paitoja jotka oli itselleen ostanut 85-vuotiaana, niissä oli pääkalloja ja kunnon bling blingiä :D Hänkään kuten sinun mammasi ei osannut ollenkaan englantia ja lausuminen aiheutti kyllä monet naurut. Vaikein taisi olla Amazing Race-ohjelman nimi :D *tirsk

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se näin on <3

      Oi mummosi kuulostaa siltä, että hän oli aivan ihana persoona <3

      Poista
  3. Paappaa, hänen kuolemansa vuosi päivä oli juuri. Yhdeksän vuotta tämä yksi rakkaimmista ja tärkeimmistä henkilöistä on ollut poissa elämästäni. Uskon kuitenkin vahvasti, että hän tuolla taivaassa on meidän perheen (maailman parhaimpana) suojelusenkelinä ja auttanut yli vaikeista hetkistä. <3 Ikävä on kuitenkin välillä suuri, koska paappa oli ehdottomasti yksi tärkeimmistä ja rakkaimmista henkilöistä.

    Ehkä me vielä jonain päivänä paapan kanssa tavataan, ainakin toivon niin. <3

    (itku tuli tätä kirjoittaessa)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Aivan ihana kommentti, kiitos kun jaoit tämän kanssani <3

      Poista
  4. Huhhuh... olipa kaunis postaus, herätti tunteita kyllä niin että kyyneleet sumensi silmiä täälläkin. Kaikesta huomaa, että mamma oli sulle ihan todella rakas. ♥ Ihana tuo tekstin loppu, kun mä myös uskon siihen, että nämä hyvästit täällä ei ole ne viimeiset. En tiedä (tai kukaan ei tiedä) onko se ihan hölynpölyä, mutta ajatus siitä että vielä jonain päivänä tapaa rakkaansa uudelleen, on älyttömän lohduttava. Mä uskon siihen. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinä ihana Katri <3

      Niin mäkin uskon <3 se on niin lohdullista ajatella niin <3

      Poista
  5. Itku tuli täälläkin. Ja oivallus: surutyön ei tarvitse olla ohi vuodessa tai kahdessa, se voi kestää koko elämän. Kun ihminen jättää jäljen toiseen ihmiseen, ei se niin vain katoa, eikä sen kuulukaan.

    Ikävöin hirvittävästi mummujani ja ukkiani. Mummun ja ukin kuolemasta on vasta vuosi, ja menetys tuntuu vieläkin ihan epätodelliselta. Toisen mummun kuolemasta on jo 10 vuotta, ja silti ikävöin päivittäin. Parhaita ovat hetket, kun näkee heidät itsessään ja muissa perheenjäsenissä. Luonteenpiirteissä ja ulkonäössä. Näytän välillä ihan äitini äidiltä, ja odotan vanhenemista, koska uskon, että alan näyttää häneltä vielä enemmän. Eräs lapsuuden tuttu taas näki minut ensimmäistä kertaa 20:een vuoteen, ja sanoi, että olen ihan kuin isäni äiti. Se oli kauneinta mitä minulle on ehkä koskaan sanottu. Pois menneet ovat aina läsnä meissä, vaikka ovatkin poissa. Se on jännää. Uskon taivaaseen ja jälleennäkemiseen, ja se antaa toivoa niinä hetkinä, kun ikävä tuntuu murhalta.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Fanni, sä osaat kyllä sanoittaa mitä kauneimmalla tavalla <3 Kiitos ihanasta kommentistasi <3

      Olen joskus kuullut kauniin sanonnan, että ihminen on linja-auto, jossa hänen isovanhempansa matkustavat . Pitänee paikkansa <3

      Poista
  6. Niin useasti olen kirjoituksiisi samaistunut ja tänään vasta sain rohkeutta kommentoida. Kyyneleet silmissä, muistoissa paappa ja muistutuksena västäräkki <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kun kommentoit <3 Rohkeasti vaan useammin, minulle saa aina kommentoida :)

      <3 <3 <3

      Poista

Kiitos kommentistasi :)