tiistai 7. kesäkuuta 2016

Armo.


Tein paluuta blogiin jo viime viikolla ja eilen tuli ensimmäinen kosmepostaus pitkään aikaan. Tänään palaan hetkeksi vielä sairaalareissuihini. Tai itseasiassa vain siihen viimeisimpään.

Minut siirrettiin sairaalasta keskellä yötä (kyllä, luitte oikein) terveyskeskuksen vuodeosastolle. Syy siihen oli, että en ole sairaalan alueella asuva vaan asun naapurikaupungissa, joten yliopistollisessa keskussairaalassa ei saanut naapurikaupunkilainen olla yötä. Siinä sitten lääketokkurassa ambulanssin kyytiin ja nokka kohti naapurikaupunkia. Väittäisin, että inhimillisyys on tässäkin asiassa silleen hieman kaukana, mutta nämä ovat näitä.

Loppupeleissä siirto kuitenkin oli tosi hyvä juttu.


Pääsin vuodeosastolla huoneeseen missä oli yksi muu potilas minun lisäkseni. Aamulla sitten siinä herättyäni huonekaverini alkoi jutustella minulle. Sanotaanko nyt vaikka hänen nimekseen Ulla. Hän oli kovin pienen kokoinen, noin äitini ikäinen nainen.

Hän kysyi minulta mikä minut on sairaalaan tuonut ja kerroin, että toistuvat vatsaongelmat. Kerroin hänelle miten olen joutunut juoksemaan useita kertoja sairaalassa ennen kuin olen saanut apua. Siinä sitten yhdessä pyöriteltiin päitämme nykyterveydenhuollon tilasta. Todettiin melkein yhteen ääneen, että itse saa melkeinpä diagnoositkin tehdä. Puhuimme myös, että tämä oma terveyskeskus on henkilökunnan puolesta todella hyvä ja lääkärit ovat oikeasti kiinnostuneita siitä mikä ihmistä saattaa vaivata. Joten pisteet meidän kaupungin tk:lle!

Näin Ullasta heti, että hänellä on varmasti jotain vakampaa kuin itselläni. Kysyin miksi hän on sairaalaan päätynyt.

-Minulla on parantumaton keuhkosyöpä. Olen tavallaan saattohoidossa täällä.

Kun toinen ihminen kertoo olevansa kuolemansairas, sanoja ei meinaa löytyä siihen hetkeen mistään.  Vaikka olenkin sanavalmis, kelasi iso pyöräni hetken tyhjää ennen kuin sain sanottua yhtään mitään. Omat vatsavaivat alkoivat tuntua kovin merkityksettömiltä ja pieniltä.


Ulla kertoili minulle terveydestään kuitenkin aika leppoisasti ja huumoriakin viljellen. Minut valtasi hyvän mielen tunne, että vaikka edessä olisi todenäköisesti hänen viimeinen kesä, hän ei murehtinut. Ainakaan hän ei sitä näyttänyt ulospäin. Ihailtavaa voimaa.

Keskustelimme hänen sairaudestaan ja siitä mitä oli tulossa. Mikä oli hänen ennusteensa. Hän kertoi, ettei häntä harmita muu kuin, että hän ei välttämättä näe ainoan lapsensa vihkimistä vuoden päästä kesällä. Se oli surullisinta mitä olen hetkeen kuullut. Mietin äitinä miltä tuntuisi, jos tietäisin omalla kohdalla samanlaisen asian. Se tuntuisi äärimmäisen pahalta.

Lohdutin häntä sanomalla, että niin kauan kuin on elämää on toivoa. Että eihän elämästä koskaan tiedä. Ihmeitä tapahtuu. Hän naurahti ja sanoi, että näinhän se on.

Hän kertoi tupakoineensa yli 40 vuotta ja siitä hänen syöpänsä todennäköisesti on alkunsa saanut. Diagnoosi oli tullut viime syksynä ja ensin oli näyttänyt siltä, että syöpä saatiin leikkauksella pois, mutta vain muutamia kuukausia myöhemmin se kuitenkin palasi ärhäkkänä. Hän pohti ääneen, että turha tupakointia on enää tässä vaiheessa katua -tehty mikä tehty-, mutta jos nyt saisi valita uudelleen, tupakat jäisi varmasti sytyttämättä. Ihailin hänen itselleen antamaa armoa. Itselleen voi antaa anteeksi myös sellaiset ratkaisut, jotka eivät aina ole olleet hyväksi.

Itsekin siinä keskustelun lomassa mietin, että poltin kuitenkin 20 vuotta. Se on puolet tähän astisesta elämästäni.  Aloitin 16-vuotiaana vuonna 1992 ja lopetin 36-vuotiaana vuonna 2012. Sen koko välin poltin todella runsaasti ja ajatus lopettamisesta oli kauhean kielteinen pitkän aikaa. Niin paljon rakastin tupakanpolttoa. Se oli minulle sosiaalinen tapa ja tapa rentoutua, vaikka kuulostaakin näin sanottuna ihan hemmetin älyttömältä. Onneksi lopulta raskaustesti näytti kahta viivaa, joten siihen loppui sauhutteluni eikä sen jälkeen ole tehnyt mieli aloittaa uudelleen. Ullan tarina vain vahvisti sitä etten ala enää polttamaan.


Kun ihminen sairastuu parantumattomasti, mieli alkaa toimia niin, että tilanteen hyväksyy. Tottakai saa surettaa, että paljon voi jäädä asioita kesken ja tekemättä, mutta mieli suojaa ihmistä niin, että tilanteen lopulta hyväksyy. Kuoleminen on kuitenkin osa elämää.

Keskustelimme Ullan kanssa paljon eri aiheista. Sen yhden yhteisen päivän aikana kävimme läpi hurjasti asioita. Ulla kertoi minulle siitä miten hänelle voi keskellä yötä iskeä himo Hesen hampurilaisiin, vaikka takana on päiviä ettei mikään ruoka ole maistunut eikä mennyt alas. Hän kertoi minulle miten vaikeaa on löytää sopivia vaatteita mistään kun painoa on enää 39 kiloa. Hän kertoi myös huolestaan miten hänen asunnon käy ja pelostaan jos loppu onkin kovin tuskallinen. Kuuntelin häntä ja myötäelin hänen tarinoissaan, huolissaan, peloissaan ja ajatuksissaan. Vaikka tunnelma ja aiheet olivat raskaita, keskustelumme antoi voimaa meille molemmille. Näin sen Ullasta miten hyvää puhuminen hänelle teki. Se teki myös minulle hyvää. Oma kuolemanpelkonihan on sitä luokkaa, että se melkein häiritsee elämää. Kun nyt keskustelin kuolevan ihmisen kanssa, se antoi tietynlaista rauhaa sydämeeni. Vaikka hurjalta kuulostaakin. Jokaisella on täällä aikansa ja kun lähdön hetki lähenee, sen ei tarvitse olla pelkkää katumusta tehdyistä asioista tai asioista jotka jäivät tekemättä.

Elämän tarkoitus on hyväksyä oma elämä juuri sellaisena kuin se on ja on ollut.
Siksi juuri se on ollut oma elämä.


Minut kotiutettiin sairaalasta iltapäivällä. Ennen lähtöäni halasin lujasti Ullaa ja toivotin hänelle kaunista kesää, hyvää vointia ja armollisia ajatuksia. Kehoitin häntä tekemään hyviä muistoja läheistensä kanssa ja nauttivan ihan jokaikisestä pienestäkin asiasta. Tuulenvireestä kasvoilla, lintujen laulusta, hyvästä teeveeohjelmasta, maukkaasta kupista kahvia. Sanoin, että muistelkaa hyviä hetkiä miehesi ja lapsesi kanssa, käykää läpi asioita, puhukaa. Itkekää, naurakaa -käykää koko tunneskaala läpi.

Silloin mitään ei jää kesken.

Vaikka tuttavuutemme Ullan kanssa oli lyhyt, se antoi minulle paljon. Ullassa oli hienoa asennetta, voimaa ja viisautta, josta oli ilo ammentaa itsellekin pieni osa.

Me ehkä tapaamme Ulla vielä joskus, jossain muualla. Kiitos kun tiemme kohtasivat.

Kävelin pitkät sairaalan käytävät ja tulin alas aulaan. Astuin ulos sairaalan pihalle, juuri sillä hetkellä aurinko paistoi täydeltä terältä ja kaikkialla oli kesä. Linnut pitivät heleää konserttia puissa ja lempeä kesätuuli heilutti koivun oksia.

Sillä hetkellä pyyhin hiljaa kyyneleen poskeltani.






Muista olla armollinen itsellesi. Tänään ja aina.

42 kommenttia:

  1. Kaunis kirjoitus, itkukin tuli silmään.
    Ehkä sitä taas hetken ymmärtää olla murehtimatta pikkuasioista (vaikka ne tuntuvatkin joskus todella suurilta), elämä on lahja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 <3 elämä todellakin on lahja, harvoin sitä tulee vaan arvostettua tarpeeksi <3 <3

      Poista
    2. Kiitos hienosta kirjoituksestasi - todella jakamisen arvoinen!

      Poista
    3. Kiitos kauniista kommentistasi <3

      Poista
  2. Ullan tarina kosketti minua, isänihän kuoli keuhkosyöpään. Itse olen nyt ollut päälle neljä vuotta tupakoimatta. Syöpä on kyllä niin viheliäinen tauti :(
    Onneksi sinä voit nyt hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Syöpä on kyllä ikävistäkin ikävin sairaus :(
      Juu, ainakin nyt jo vähän paremmin <3

      Poista
  3. Alko itkettään tää kirjoitus. Olet Jonna ihana! <3

    VastaaPoista
  4. Istun itse tätä kirjoittaessani aluesairaalan sängyllä. Takanani on vain pieni leikkaus, mutta en voi olla ajattelematta, kuinka monta 'Ullaa' tälläkin hetkellä lepää vuoteellaan näiden samojen seinien sisällä. Oma kipu ja harmi hankalasta arvesta tuntuvat kovin pieniltä ja itsekkäiltä asioilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokaisella on kuitenkin ne omat kivut ja murheet, jotka ovat ne suurimmat <3 Omia murheita saa surra ja kipuja kirota :)
      Pikaista parantumista sulle <3

      Poista
  5. <3 Ihanan Ulla.

    Itse kyllä jos olisin Ullan lapsi pitäisin ne häät jo tänä kesänä, vaikka sitten pienet, jos isompiin ei ole rahaa jemmassa. Ihan Ullan vuoksi, sama se meneekö naimisiin nyt vain ensi kesänä. Jokainen tietenkin tyylillään, mutta jos Ulla olisi ollut minun äitini, tekisin noin. Siitä jäisi itsellekin kaunis muisto.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulenpa, että Ullalla ei enää kunto riittäisi vaikka kyse olisi tästä kesästä. Uskon heidän keskustelleen tämän asian lapsensa kanssa. Hän harmitteli, että häät eivät olleet viime kesänä kun hän vielä oli terve :(

      Poista
  6. Kiitos tästä tekstistä...pysäytti minutkin...ihanaa kesää! <3

    VastaaPoista
  7. Vää... en voinut olla itkemättä hienolle kirjoituksellesi. <3 :')

    VastaaPoista
  8. Kauniisti kirjoitit! <3 Usko tai älä, tämä teksti oli juuri se, mitä tarvitsin tähän hetkeen. Kiitos Jonna <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mia <3 oot ihana, kiitos itsellesi <3

      Poista
  9. Kaunis teksti <3 Tuommoiset keskustelut ovat pysäyttäviä, mutta myös voimaa tuovia.

    VastaaPoista
  10. Ihana kirjoitus ❤ Ja miten tavallaan vahva nainen on tämä Ulla. Hänen ajatyksissaan on viisautta. Voi kunpa hänen lapsensa pitäisi häät jo tälle kesälle. Että äitinsäkin saisi osallistua. Itse en pystyisi odottamaan ensi kesään, jos olisin tuossa tilanteessa lapsen asemassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sanna <3

      Luulenpa, että Ulla on lapsensa kanssa puhunut tästä mahdollisuudesta, mutta totuus on se, että hän oli oikeasti todella heikossa kunnossa, joten häiden siirto ei varmaankaan paljon auttaisi :(

      Poista
  11. Vau, ihana teksti. Osaat kyllä kirjoittaa tosi taitavasti, meni tunteisiin. :) Itselläkin diagnosoitiin pari vuotta sitten parantumaton sairaus ja vaikka kyse ei olekaan kuolemaan johtavasta sairaudesta, pisti se ajattelemaan asioita. Toki se, että sairauteni altistaa helpommin mm. ihosyövälle, on asia erikseen, mutta senkin olen jotenkin jo oppinut hyväksymään. Elämä tuo tullessaan monia asioita. Joskus hyviä ja joskus pahoja, mutta ne kaikki on otettava vastaan, koska tämä elämä on vain yhden kerran. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kauniista sanoistasi <3 Olen otettu <3

      Näin se on, elämä antaa ja elämä ottaa <3 niin se tasapaino säilyy. Ja kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Kovimmat koettelemukset annetaan sitkeimmille sotureille :)

      Poista
  12. Tämä osui nyt vähän turhan hyvin, kun tuttu kuoli viime viikolla syöpään alle nelikymppisenä.
    Vahva ja viisas tämä sinun tarinasi Ulla. <3

    VastaaPoista
  13. Kerran sairaalassa ollessani, samassa huoneessa oli vanhempi naishenkilö joka sairasti syöpää.
    Yhtenä yönä nainen alkoi itkeä, ja toisti lausetta "Pelottaa kuolla, en halua kuolla"
    Hoitaja kävi robottimaisesti sanomassa "yritäppäs nyt saada unen päästä kiinni".
    Tuona yönä en tainnut nukkua silmänräpäystäkään. Jotenkin siinä jäi miettimään kaikenlaisia asioita. Elämä ja kuolemaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai miten ihanan empaattinen hoitaja on sielläkin ollut :/ Kyllä on inhimillisyys kaukana, jukoliste!

      Poista
  14. Mahtava kirjoitus. <3 Syöpä on viheliäinen sairaus. Elämästä tulee osata nauttia vielä kun on nuori ja täysissä voimissa. Elämä on arvokas.

    VastaaPoista
  15. Voi miten kauniisti kirjoitat <3 Uskon, että kohtaaminen on ollut myös hänelle merkityksellinen. Harva olisi sinun sijassasi noin rohkeasti uskaltautunut puhumaan ja kuuntelemaan.

    VastaaPoista
  16. Miten pysäyttävä kohtaaminen, huh. Toivottavasti Ulla ei joudu kokemaan kovia kipuja lopussa <3.

    VastaaPoista
  17. Kiitos kirjoituksistasi liittyen sairaalakokemuksiisi. Kirjoitat rehellisesti ja tekstisi tosiaan herättävät ajatuksia. Näitä lueskelee täällä suurella mielenkiinnolla yksi tuleva lääkäri! Sairauksiahan tosiaan sairaalassa hoidetaan, mutta hoidon kohteena on kuitenkin aina potilas, ihminen, kaikkine tunteineen ja kokemuksineen, se pitäisi kyllä aina muistaa. Valitettavaa on, että monet terveydenhuoltoon liittyvät päätökset ovat poliittisia, ja niissä tuppaa joskus unohtumaan se, että kyse on ihmisistä, eikä vain rahasta ja numeroista, viitaten esimerkiksi tuohon yölliseen siirtoosi. Toivottavasti sotessa pitävät huolta, että asioita uudistetaan parempaan päin...

    Toivon Ullalle ja sinulle kaikkea hyvää, toivottavasti olet saanut apua vatsavaivoihisi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! :) Mukava kuulla, että kirjoitukseni herättävät ajatuksia. Samaa toivon minä, että jossain vaiheessa herättäisiin siihen, että potilas tulee kohdata ihmisenä, eikä nähdä häntä vain yhtenä taakkana ja työtehtävänä.

      Kiitos oikein paljon sinulle :)

      Poista
  18. Kaunis kirjoitus <3! Silmäkulmat ihan kostuivat. Itse lopetin tupakoinnin, kun läheinen ihminen sairastui. Siinä vaiheessa ei vielä tiedettty diagnoosia, mutta se paljastui parantumattomaksi syöväksi.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi :)