maanantai 2. toukokuuta 2016

Se yksi ja ainoa.


Meidän tinttaralla täyttää kesäkuussa kolme vuotta. Kolme! Aika on vilistänyt menemään ihan kauhealla vauhdilla. Hyvä kun on perässä pysynyt.

Tänään ajattelin avautua avata vähän aiheesta, johon törmäämme Isännän kanssa todella usein. Ja mitä isommaksi tyttömme kasvaa, sen useammin tämä kysymys tavoittaa meidät:

Koska aiotte hankkia toisen lapsen?

Se kysymys ärsyttää- ja ehkä vähän loukkaakin, ainakin jossain määrin. Useimmilla ihmisillä on automaattisesti oletusarvona, että lapsia pitää aina olla parillinen määrä. Yksi ei käy, kyllä toinen pitää olla. Ja jos on kolme, on sama hankkia se neljäs. Ja oletusarvona on, että jos on yhden saanut aikaiseksi, toinen tulee tosta noin vain.

Ennen Mimua, meiltä kysyttiin jatkuvasti koska te aiotte hankkia lapsen? Meillähän ei Mimu tosiaan saanut alkuaan ihan sormia napsauttamalla, joten utelut lapsen hankkimisesta loukkasivat ja uuvuttivat. Nyt on vähän sama tilanne. Kun kerromme, että emme aio hankkia Mimulle sisarusta, saamme osaksemme hieman järkyttyneitä katseita ja henkäyksiä. Onpa joku oikein painanut käden rinnalleen ja sanonut melkein kuiskaten ette vai...? - Joo emme.


En jaksa enää selittää kaikille, että suurin syy tähän päätökseen on hepatogestoosin uusiutumisessa, koska harva tietää edes mikä se on. Sitten joudun selittämään vielä mikä kyseinen tila on kun kyselijä tavaa, että mikä hepa...hepo...mikä stoosi? Soosi? Tyydyn siis useimmiten vain sanomaan, että yhtä pyydettiin, yksi saatiin, ei pidä alkaa ahneeksi. Tosin sekään ei välttämättä riitä kyselijälle. Aina tulee vasta-argumentti siitä miten ois niin kiva kun Mimulla olisi pikkusisarus, olis seuraa ja kaikkea. 
Ette te voi jättää Mimua ainoaksi lapseksi. Ainoa lapsi ei ikinä sopeudu ryhmään. 

Kyllähän näitä toista lasta puoltavia puheenvuoroja riittää.

Se, että luulimme vuositolkulla jäävämme lapsettomiksi, jätti meihin trauman. Se aika ei ollut helppoa. Itseasiassa on vähättelyä sanoa, että se aika oli vaikeaa. Se oli jotain paljon enemmän. Kun painii monta vuotta sen lopulliselta tuntuvan ajatuksen kanssa, ettei sinusta tule ikinä äitiä/isää, ei voi sanoa että sielu olisi enää ihan ehjä. Se paine jätti pelkoja ja stressiherkkyyttä. Rehellisesti sanottuna, emme kestäisi sitä prässiä enää toista kertaa.

Ihmiset eivät välttämättä ajattele eivätkä tarkoita mitään pahaa kysyessään meiltä toisen lapsen hankkimisesta. Mutta meitä se uuvuttaa. Ja ärsyttää tosiaan siinä mielessä, että miksi yksi lapsi ei muka riitä. On jotenkin kauhean vanhanaikaista olettaa, että lapsia pitää tehdä iso liuta. Nykymaailma on niin kallis, että lapsen hankkiminen ja elättäminen eivät ole niitä kaikkein edullisimpia asioita elämässä. Kukaan kuka on vähänkään politiikkaa ja herrojen päätöksiä seurannut, ymmärtää mitä tarkoitan.



Totta on, että toki olisi aivan ihanaa, jos Mimu saisi pikkusisaren. Mimu on ollut niin helppo ja ihana lapsi, että mikäs siinä, -kyllähän tuollaisia samanmoisia tekisi vaikka tusinan. Mutta se ei vain mene niin yksinkertaisesti ja mustavalkoisesti. Jos ei ajatella hepatogestoosin uusimista, niin faktaa on se, että täytän tänä vuonna 40. Sain kauheaa sapiskaa iästäni jo Mimua odottaessa -olinhan silloin kuitenkin, huh huh, 36-vuotias- niin mitäköhän se nyt olisikaan. Mut ohjattaisiin varmaan suoraan raskauden keskeytykseen, koska olen jo tällainen keski-ikäinen. Yli-ikäinen. Vanhus. Parasta ennen-päivämäärän ohittanut. Ainakin lapsentekomittarilla.


Toisen lapsen hankkiminen on myös oikeasti rahakysymys. Vaikkei tällaisia asioita voi eikä saisi mitata rahassa, niin silti se on vain pakko. Ja onhan se oikeasti myös järkevääkin. Olemme myyneet kaikki vauva-ajan tarvikkeet pois ja se tarkoittaisi koko helahoidon hankkimista uudelleen. Kaikki lapsia saaneet ainakin tietävät mikä menoerä vauvantulo on. Lisäksi meidän pitäisi mahdollisesti vaihtaa auto ja asunto. Ei ihan yksinkertaisia ja edullisia juttuja nekään. Ja kaiken kukkuraksi paluuni työelämään siirtyisi taas muutamalla vuodella eteenpäin. Ja niinhän se on, että yli 40-vuotias ei ole sitä kuuminta valuuttaa työmarkkinoilla. Tähän ainakin olen itse törmännyt kun olen töitä hakenut. Jos olisin viisi vuotta nuorempi, näitä asioita voisi katsella ihan toisesta kulmasta, mutta koska olen kohta jo 40, toisen lapsen hankkiminen ei ole mikään itsestäänselvä asia.

Lapsen hankkiminen ei koskaan saisi perustua hälläväliä-asenteeseen. Se on tilanteesta riippumatta niin iso elämänmuutos, että vähintäänkin syvällinen harkinta on paikoillaan.



Me olemme puhuneet Isännän kanssa tästä asiasta monet kerrat. Olemme pohtineet ja miettineet, että mitäs jos kuitenkin se toinen.....mutta joka kerta tulemme samaan tulokseen: ei, me emme hanki toista lasta. Joskus se ajatus surettaa, mutta toistaalta meillä on tosi hyvä olla näin. Me olemme onnellisia juuri näin. Saamme nauttia tästä yhdestä, aivan mielettömän fiksusta ja ihanasta tyttärestämme ja antaa hänelle kaikkemme. Hän on meille maailman ihanin ja rakkain lahja. Meille riittää aivan mainiosti tämä yksi kultakimpale.

Hänelle annamme niin hyvän ja kokemusrikkaan elämän kuin vain pystymme.

Aurinkoista viikkoa kaikille!


11 kommenttia:

  1. Tämä ei ole ensimmäinen sun postaus ku päässä alkaa pyöriä ja tekstiä tulisi vaikka miten paljon :D Ihanaa, että sä uskallat ottaa esille näitä asioita, jotka puhuttavat, mutta joista ei ehkä niin usein suoraan tule puhuttua. Mua ärsyttää se kun lapsen saamista pidetään itsestäänselvyytenä ja sitähän se ei ole - omalla kohdalla oikeesti pelottaa mikä on lopputulos kun aika olisi ajankohtainen, itsellänikin kun mittarissa ensisynnyttäjäksi alkaa olla jo aika paljon..

    VastaaPoista
  2. Tuttu tilanne. Minä vähän jo aavistin tämän, joten ilmoitin lähimmille (joiden epäilin asiaa enemmän kyselevänkin jatkossa)heti lapsen synnyttyä, että lisää ei ole tulossa. Tätä ainokaista tehtiin oikeastaan tapaamisestamme asti ja 7 vuotta siinä meni. Vain parilla ekalla kerralla oli kondomi, sen jälkeen ei mitään. Olin lapsen syntyessä 33. On meilläkin mielessä ollut toive toisesta mutta pian alkaa olla 7 vuotta takana synnytyksestä ja olen onnellinen näin. Enää ei olla yritettykään, ja niitä yrityskertojakin on nykyisin hyvin vähän :) Minä olen äärettömän kiitollinen tästä ainokaisesta. Minä olen ainut lapsi ja mieheni on ainut lapsi, ja hyvin me on tässä elämässä pärjätty. :)

    VastaaPoista
  3. Minä sain sen ensimmäisen ja viimeisen lapsen 39-vuotiaana. Olisin halunnut ehkä enemmänkin, mutta miehelläni on jo aikaisemmasta avioliitostaan kaksi aikuista lasta. Haikailin (ja haikailen edelleen 49 vuotiaana!), että olisi kiva, että hänellä olisi saman ikäisiä sisarruksia (haaveilin siis joskus kolmesta lapsesta), mutta näin on hyvä. Iloitsen ja rakastan täydestä sydämestä tätä ainokaistamme! Mikään lapsi ei ole todellakaan itsestään selvyys, vaan kaikki he ovat elämän suuria ihmeitä. Nauttikaamme siis lapsesta/lapsista ja vanhemmuudesta!!!

    VastaaPoista
  4. Kovin harvoin kommentoin sosiaalisessa mediassa mitään, tai avaudun elämästäni. Tähän mahtavaan puheenvuoroon on pakko todeta, hyvä Jonna! Minulla 4 lasta, olen aina halunnut ison perheen ja lapseni ovat olleet helppoja lapsia ja taaperoita. Jopa raskaaksi tuleminen ja raskaana olo ollut helppoa. Sopinut minulle ja kropalleni hyvin. Ei raskauskiloja, atooppinen ihoni hehkui terveyttä ja synnytykset helppoja. Näillä argumenteilla tekisin vielä toiset 4. Rakastan lapsia ja hoitaminen sekä kasvattaminen tulee selkäytimestä. MUTTA, ja kuten Jonna hyvin kiteytti ei tämä valintani helppo ole. Aina tarvetta isommalle autolle ja kodille. Pitäisi tienata vähintään 6000e kuussa että saisi kaiken tarvitsemansa, lainat maksettua ja jäisi säästöönkin. No, minä en tienaa. Rapiat 2000e kuussa ja mies vielä ulkomaalainen, jonka työnsaanti hankalaa. Ei koulutuksen vaan värin takia. Ja sitten se aika...vaikka kuinka organisoi ja uskokaa...oon hyvä siinä,on monesti tunne ettei riitä, äitinä,puolisona, ystävänä. Omaa aikaa ei pahemmin ole. Rakastan perhettäni ja lapsilta ei puutu mitään. Paljon tehdään ja yhdessä ollaan, mutta arvostan jokaisen ihmisen valintoja. Yksi tai neljä...tai siltä väliltä. Annetaan jokaisen valita oman tahtonsa mukaan...ei kritisoida vaan arvostetaan! Kiitos Jonna avautumisesta.

    Ymmärrän myös lapsettomuuden, ei kaikille oma valinta. Olen vierestä seurannut useamman kerran ja kaikki myötätunto tämän asian kanssa painiville.

    -Hanna

    VastaaPoista
  5. Mä en koskaan ole tajunnut sitä, miten toisilla ihmisillä on vimma päättää toisten ihmisten elämästä heidän puolestaan. Jokainen voisi keskittyä enemmän niihin omiin juttuihinsa.

    VastaaPoista
  6. Ihmiset osaa olla niin ajattelemattomia! Harva asia on niin "julkista riistaa" kuin toisten ihmisten lisaantyminen. Mulla on myos ystava, joka karsi hepatogestoosin lisaksi aarettoman pahasta pahoinvoinnista lahes koko raskausajan, ei ollut todellakaan helppoa! Tsemppia teille!

    VastaaPoista
  7. Tiedän tosiaan mistä puhut. Meille oli jo vähän puhuttu siitä, että saattaa olla niin, että lasta ei "normaalisti" tulla koskaan saamaan, kun sitten tulinkin raskaaksi. Tämä raskaus päättyi keskenmenoon. Toista raskautta sitten yritettiinkin 3 vuotta ja oltiin juuri tilattu aika lapsettomuushoitoihin, kun natsasi. Vaikea raskaus oli tämä ensimmäinenkin. Uudesta vauvasta ei uskallettu edes haaveilla, mutta puhuttiin kuitenkin. Lääkäri oli sanonut, että todennäköisyys raskauteen on todella pieni. Ylläripylläri tulikin sitten kun huomasin olevani raskaana. Onnellinen olen näistä kahdesta lapsesta, jotka olemme saaneet. Kolmannenkin olisin vielä halunnut, mutta sitä ei meille enää suotu. Asiat on hyvin ja me olemme onnellisia.
    Teidän tilanne on ihana teille ja muutenkaan se ei kuulu yhtään kenellekään monta lasta kukakin haluaa tai voi saada. Lapsia ei tehdä vaan saadaan, jos luoja suo <3

    VastaaPoista
  8. Komppaan etenkin ensimmäistä kommentoijaa. Luin tän postin jokunen tunti sitten ja edelleen päässä sauhuaa :) Hienoa, kun kirjoitit aiheesta rohkeasti! Toisten ihmisten kommentteja tuntuu riittävän tällä alueella lähes joka tilanteeseen, jopa omaani. Saa nähdä, miten itselle käy: ikää on kohta 35 eikä miestä mailla halmeilla ja haluan kuitenkin olla naimisissa ennen kuin pääsee yrittämään. Joten siiihen nähden kello tikittää.

    VastaaPoista
  9. Meilläkin sama tilanne eli yhtä lasta toivottiin ja hänet saatiin. Toista ei tule useastakin syystä. Hormonihoidot ja oma toiveemme ovat suurimmat syyt. Emme halua enää lähteä hoitoihin ja ikääkin alkaa olla lähempänä sitä neljääkymppiä. Pääsyy on se että haluamme antaa parhaamme hänelle, joka teki meistä vanhemmat.

    VastaaPoista
  10. Täällä kohtalotoveri.
    Ihan kuin olisin itse kirjoittanut jutun...😘

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi :)