maanantai 21. maaliskuuta 2016

Mitä varten tämä kaikki on.


Tänään hypätään syvempään veteen. Unohdetaan meikit ja muukin maallinen. Olen pyöritellyt ajatusta tästä postauksesta jo tovin, mutta jotenkaan en ole osannut pukea ajatuksiani oikeiksi sanoiksi. Ehkä on vähän jännittänytkin puhua julkisesti tästä aiheesta.
Keskusteltuani taannoin erään ystäväni kanssa tästä, tajusin kuitenkin etten ole ainoa kuka tätä aihetta miettii.

Kuolemanpelko. Noin -siinä se tuli sanottua. Se on pelko, joka on nyt kulkenut mukanani yhä vain voimakkaampana kohta kaksi vuotta. Tai pelko on sinänsä vähän väärä sana. Enemmänkin kuin itse konkreettista kuolemaa, mä pelkään sitä että kaikki jää kesken. Pelkään lopullisuutta. Itse kuolema nyt ei kai kaiketi tunnu miltään? Toivottavasti ainakaan. Tai näin mä ainakin sen ajattelen.


Kuolema-ajatukset ovat seuranneet mua aina jossain määrin. Johtuu varmaan siitä -ainakin joiltain osin- että läheisiäni kuoli aika montakin kun olin pieni. Jouduin jo siis lapsena käsittelemään sitä, että me kaikki tulemme kuolemaan joskus. Se oli liian iso ajatus pienen ihmisen päähän. Tuntuu, että se on liian iso ajatus aikuisenkin päähän.

Kuoleman kelaaminen palasi vahvasti ajatuksiini kaksi vuotta sitten keväällä kun rakas mammani kuoli. Mamman kuolinkamppailu kesti muutaman päivän ja näin silloin aivan liian läheltä kaiken kärsimyksen. Kun lopulta mamma antoi periksi ikiunelle, kävimme Isännän kanssa saattamassa mamman kappelille. En ollut koskaan sitä ennen nähnyt kuollutta ihmistä. Tilanne pelotti ja jännitti minua todella paljon.

Mamma oli kuitenkin ihan itsensä näköinen. Hänet oli puettu omiin, tuttuihin vaatteisiin -valkeaan neuleeseen, mustiin housuihin ja kaulassa oli tuttu ja mammalle rakas kaulakoru, Kaarinan vaakuna. Käsiin oli aseteltu vaaleanpunaiset ruusut. Siinä terveyskeskuksen kappelihuoneessa me seisoimme mamman arkun äärellä, Adagion soidessa taustalla ja itkimme. Laitoin Mimun ristiäisissä otetun valokuvan mamman sydämen päälle, hänelle mukaan sille matkalle johon hän oli nyt lähdössä. Mamman näkeminen siinä arkussa tuntui täysin epätodelliselta. Tuntui, että se hetki ei ole totta ollenkaan. Mutta se hetki oli kuitenkin arvokas, vaikkakin äärimmäisen raskas. Niin ristiriitaista tunnetta en ole koskaan eläissäni kokenut. Siitä hetkestä alkoi prosessi, joka jatkuu ajatuksissani edelleen päivittäin.

Aloin sen jälkeen miettimään miksi me elämme. Ja sitten kuolemme. Mikä on sen kaiken tarkoitus.

Ajatus vaan vahvistui kun olimme äidin kanssa mamman poismenon jälkeen tyhjentämässä mamman asuntoa. Mamma ei paljon elinaikanaan heittänyt mitään pois. Ja kun hän kuoli, suurin osa hänen keräämistään tavaroista meni suoraan roskiin ja loput kierrätykseen.

Koin valtavaa surua siitä ajatuksesta, että kun elämä päättyy, silloin päättyy kaikki. Haikein mielin kävin läpi muunmuassa mamman valtavaa valokuvalaatikkoa, hänen astioitaan, vaatteitaan, koriste-esineitään, kirjojaan, -ihan kaikkea maallista omaisuutta. Ihminen elää 90 vuotta ja kun hän kuolee, suurin osa maallisesta omaisuudestakin katoaa. 


Mamman kuoleman jälkeen siis päässäni alkoi pyöriä kuolemaa sivuavat ajatukset yhä enenevissä määrin. Ne saattoivat tulla mieleen vaikka kaupan kassajonossa. Ruokaa tehdessä. Suihkussa käydessä. Ihan joka paikassa. Ajatukseni pyörivät kysymyksissä miksi me synnymme tänne, kun joku päivä joudumme kuitenkin kuolemaan pois. Toiset jo todella varhain ja toiset vasta sadan vuoden päästä. Saatoin miettiä ostaessani jotain, että mitä tätäkin ostan kun kuitenkaan en voi ikuisesti tästä nauttia. Tuntui, että mitä tahansa teinkin, mieltäni varjosti kysymys miksi tehdä tätä kun tämä ei ole ikuisesti minun. Tämä ei kestä ikuisesti.

Ajatus siitä, että kaikki loppuu aikanaan, on varsin surullinen.


Tunnustan uskovani johdatukseen ja siihen, että on olemassa maailma jota emme paljain silmin näe. Itse olen saanut kokea muutaman merkin siitä, että vaikka maallinen vaellus täällä päättyykin, elämä jatkuu toisessa muodossa jossain muualla.

Myös ajatus siitä, että me olemme täällä vain kerran, tuntuu välillä oudolta. Miten niin vain kerran? Joskus tulee olo, että olen ollut täällä joskus aiemminkin jo. Miksi muuten jokin paikka, missä ei ole koskaan ennen käynyt, tuntuukin tutulta? Miksi jokin ihminen tuntuu siltä kuin olisit tuntenut hänet aina? Miksi tunnet vetoa johonkin maankolkkaan vaikka sinulla ei ole sinne mitään siteitä? Olemme Isännän kanssa puhuneet tästä monesti, koska Isäntä rakastaa kaikkea irlantilaista ja tuntee vetoa Irlannin maisemiin. Turhaa varmaan sanoa, että hän ei ole siellä koskaan käynyt. Ainakaan tässä elämässä. Mutta luultavasti jossain toisessa elämässä, paljon ennen tätä.

Luin joskus Mötley Crüe-yhtyeen tarinan ja yhtyeen kitaristi Mick Mars kertoi kirjassa miettineensä näitä samoja päätä hajottavia kysymyksiä elämän tarkoituksesta ja kiertokulusta. Hän sanoi kehittäneensä teorian siihen mikä on se valkoinen valo, jonka monet lähellä kuolemaa käyneet ihmiset ovat nähneet.

Se valo on synnytyshuoneen kattolamppu.

Niinpä. Rajakokemuksia omaavia ihmisiä yhdistää tunne siitä miten kulkee pitkää käytävää pitkin, jonka päässä on valo. Aloin miettimään, että Mickin teoriassa voisi olla hyvinkin perää. Koska miksikäs ei? Puskeehan kukkapenkkiinkin joka kevät samat kukat, jotka talveksi kuolivat pois. Ja puihin lehdet. Ja niin edelleen. Miksikäs ei tämä hiiliyhdistelmä nimeltä ihminen ei voisi syntyä uudelleen.

Kuten huomaatte, ajatukseni ovat iloinen sekoitus buddhismia sekä kristinuskoa. 

Mitä minä sitten tässä kaikessa pelkään? Sitä kai kun en voi olla mistään varma. Vaikka haluan uskoa ja luottaa siihen, että tämä on vain yksi etappi tässä sielun matkassa, en kuitenkaan voi olla täysin varma siitä olenko oikeassa. Olen luonteeltani sellainen, etten pidä yllätyksistä vaan haluan tietää mitä on tulossa, jotta voin varautua kaikkeen. Siksi tämä asia vaivaa minua kun en pysty tätä kontrolloimaan.

Pienen lapsen äitinä muuten kuolemaa pelkää ihan toisella tavalla kuin ennen. Suurin pelko siinä on, että lapsi jää ilman vanhempaa ja se pelko on aivan  kauhea. Huomaan ajattelevani esimerkiksi matkustamista nykyään ihan eri kantimilta kuin ennen. Lentopelkoa ei koskaan ole ollut, mutta jos nyt kiipeäisin lentokoneesen, huomaisin varmaan omaavani myös sellaisen pelon.

Kättä reippaasti ylös kaikki muutkin samoin kokevat vanhemmat.


Mitä sitten voi olla kuoleman jälkeen? Siis jos ajatuksena on se, ettei sielu lähde takaisin heti uudelle kierrokselle tänne maan päälle. Itse en usko taivaaseen siinä mielikuvassa, että se on paikka missä vaaleakaapuiset enkelit soittavat harppua ja tunkevat viinirypäleitä pilven päällä pötköttelevien tyyppien kiduksiin. Jos sielu menee ns. taivaaseen, uskon taivaan olevan enemmänkin paikka, jossa on hyvä olla. Sellainen missä ajalla ja iällä ei ole enää merkitystä. Kaikki on hyvin ja ne unelmat, jotka jäivät toteutumatta maan päällä, toteutuvat sitten siellä toisessa paikassa ja ajassa. Tai ajattomuudessa.

Eniten minua huolettaa se, että nämä ajatukset eivät ole totta. Että kuoleman jälkeen ei olekaan mitään. Pelkkää ikuista pimeää. En tosin millään haluaisi uskoa näin synkkään ajatukseen, sillä elämä itsessään on niin ihmeellinen asia kaikkineen. Olisi siis tosi kummallista, jos kaikki se olisi vain hetken ilo.

Mikä on siis elämän tarkoitus. Tämä ikiaikainen kysymys on varmasti kaikkien ihmisten mielessä joskus, jossain kohtaa. En tiedä kelaanko näitä asioita myös siksikin, että täytän 40. Onko tämä vain jokin alitajuinen ikäkriisi? Ajatteleeko ihminen 40-vuotiaana tällaisia automaattisesti? Onko tämä ikä jokin diipin shitin kelaamis-ikä?



Olen saanut muutamia merkkejä ns. toiselta puolen ja se on antanut minulle lohtua kun pohdin näitä asioita niin paljon. Joskus jopa niin paljon, että unohdan melkein nauttia tästä matkasta täällä maan päällä. Olen yrittänyt ajatella, että minulla voisi olla vielä ainakin 50 vuotta aikaa kokea täällä kaikkea, mutta en uskalla päästää niin optimistista ajatusta valloilleen. Miksi en, sitä en ymmärrä itsekään.

Mutta jos minulla olisi vielä 50-60 vuotta aikaa, sen jälkeen olisinkin jo varmaan valmis siirtymään matkallani eteenpäin. Nyt koen etten ole valmis ollenkaan ja siksi murehdinkin tätä niin valtavasti.
Mä en haluu kuolla tänä yönä, laulaa Vartiaisen Jenskakin.

Jenni hei, mä niin tajuun sua.


Pelko näköjään hälvenee kun siitä puhuu ääneen. Tästä aiheesta kirjoittaminen tuntuu hyvältä vaikka aihe onkin tällainen kohtuu raskas ja syvällinen. Toivon, että ruudun toisella puolen on joku muukin kuka miettii näitä samoja ajatuksia. Tämä on muuten ensimmäinen kerta kun puhun ääneen (eli siis kirjoitan) tästä asiasta näin paljon. Hah, nyt teen sen satojen lukijoiden kanssa, täysin julkisesti ja näemmä aika estoitta. Ehkä tässä on oma lehmä ojassa siinä mielessä, että haluan ehdottomasti kuulla etten ole yksin näiden synkkien pohdintojeni kanssa.

Kun aloin kirjoittamaan tätä postausta, ulkona oli todella harmaa sää. Semmoinen synkkä ja pimeä noin niinkuin kevätpäiväksi. Mutta sitten. Yhtäkkiä taivas aukeni ja aurinko tuli esiin. Tuosta nuin vain. Katselin ulos ja hymyilin.

Oliko se merkki matkaan lähteneiltä läheisiltäni, että hei Stressi-Essi, ei oo hätää. Nyt vaan nautit matkasta etkä murehdi. Täällä on ihan jees meininki.
Uskon niin.

Loppuun kaunis kappale, jonka myötä: Kaunista alkavaa viikkoa kaikille ♥




21 kommenttia:

  1. Seurasin isäni matkaa kuolemaa kohti puolivuotta ja silloin sen tajusin. Kuolemaa ei pidä ajatella sen enempää, vaan nauttia elämästä nyt! Pitää hoitaa asiat niin, että oma mielipide ogetaan huomioon jopa kuoleman jälkeen. Mä nautin siitä, että mä elän just nyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on! Jotenkin mun on tosi vaikea ajatella noin, vaikka ehdottomasti pitäisi. No ehkä mä vielä opin :)

      Poista
  2. Joku on joskus sanonut, että elämän tarkoitus on elämä itse. Voin lohduttaa sinua, että täällä ruudun takana on vähän samoissa ajatuksissa pyörivä tapaus. Tämä elämän rajallisuuden ajatus on varmasti osittain ikäkysymys. Minulla on tässä muutaman vuoden aikana ollut lähipiirissä useampiakin poismenoja ja ne kyllä pysäyttävät. Minua ei niinkään "pelota" kuolema, vaan enemmänkin ajatus se surussa elämisestä. Lapsen saamisen myötä mielessä käy toisinaan, että jos hänelle tapahtuu jotain, miten lapsen menetyksestä voi kukaan selvitä. Ajatus jopa ahdistaa toisinaan. Olen keskustellut asiasta myös mieheni kanssa ja huomannut, että tämä on ainakin meillä se äitiyteen liittyvä juttu. Tiedän, että elämä on rajallista ja uskon, että kaikella tällä on joku tarkoitus. Uskon, että me näemme vielä jossain ja siellä kaikki on hyvin...ja se myös vähän lohduttaa. Nyt yritän nauttia ihan joka hetkestä ja olla murehtimatta sellaisesta, josta meistä kukaan ei tiedä...vaihtelevalla menestyksellä. Oli hienoa, kun jaoit ajatuksiasi täällä ja tulet varmasti huomaamaan, että meitä "kohtalontovereita" on paljon!! Oikein mukavaa viikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin veikkaan tosiaan tuota ikää. En nimittäin juuri koskaan parikymppisenä kelannut näitä asioita, silloin sitä on niin "kuolematon".

      Samoja ajatuksia olen käynyt läpi myös lapsen menettämisestä, josta voin suorilta sanoa etten ikinä toipuisi. En vaan näkisi elämässä enää mitään järkeä jos minulla ei olisi tuota rakasta tytärtäni.

      Kiitos itsellesi, että kommentoit tähän <3 Lohdullista, että meitä on muitakin samoja asioita miettiviä.

      Poista
  3. Kuulostaa tutulta pohdinnalta... Itselleni tuo elämän rajallisuus valkeni kuin halolla päähän lyöden kun tulin äidiksi 25-vuotiaana ekan kerran. Sitä ennen en ollut omaa kuolevaisuuttani ajatellut ja kun sitten tajusin, että tässä on nyt sellainen ihminen joka toivottavasti jää minun jälkeeni tänne elämään, tuntui että tajunta räjähtää. Siitä seurasi aika pitkäänkin jatkunut "mitä järkeä tässä kaikessa on" -vaihe, jolloin pohdin hirveän paljon elämän tarkoitusta tyyliin "20 vuotta maksetaan asuntolainaa ja sitten kuollaan pois". Ehkä tässä oli mukana jonkunlaista babybluesia, en tiedä.

    Olen kasvatettu hyvin kristillisesti, luin iltarukouksen, uskoin Jeesukseen ja Jumalaan ja rukoilin paljonkin vielä kolmikymppisenä. Sittemmin elämän kokemusten myötä olen menettänyt uskoni kokonaan, erosin kirkostakin. En usko enää mihinkään muuhun kuin luontoon ja minun mielestäni ihminen on ihan samanlainen kasvien ja eläinten kanssa - tänne synnytään, eletään ja kuollaan, that's it. En usko myöskään kohtaloon tai johdatukseen, asioita vain tapahtuu, hyviä ja huonoja - johonkin voit itse vaikuttaa ja johonkin et. Mielestäni elämän tarkoitus on elämä itse.

    Nyt yli nelikymppisenä jo isojen lasten äitinä nuo pelot on niin tuttuja... Pahin pelko on tietysti että lapsille sattuu jotain, nyt kun he jo menevät pitkin maailmaa omin nokkineen ja pitää vain luottaa siihen että he pärjäävät :/ Joskus huoli on niin suuri, että se worst case scenario tuntuu todelliselta. Toinen pelko on tietysti oma terveys, samanikäisiä alkaa kuolla syöpään ym... Mutta kun ei muuta voi, niin elettävä on ja nautittava tästä hetkestä, huomisesta kun ei tiedä!

    Eli tuttuja mietteitä, vaikka vähän eri kantilta minulla :) Kyllä näistäkin asioista voi keskustella ja jakaa mietteitään! Oikein hyvää pääsiäistä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hienosta kommentistasi! <3 Tuo huoli lapsista on varmasti ikuinen, olivatpa ne minkä ikäisiä tahansa. Mä stressaan nyt jo sitä, että tyttömme menee kouluun (siis neljän vuoden päästä) ja mun pitäisi päästää hänet YKSIN kävelemään sinne?! En tiedä voinko :D

      Tuo syöpä on kyllä sellainen mörkö, että apua. Juuri eilen eräs ystävä kertoi minulle sairastavansa suolistosyöpää ja meinasin alkaa itkemään. En kuitenkaan kehdannut, koska hän ei itse itkenyt. Jotenkin tuli sellainen olo, että on se niin väärin. Mutta toki myös sellainen luonnon oma karsintasysteemi. Sitä on vaan vaikea hyväksyä.

      Poista
  4. Olen itsekin miettinyt näitä asioita paljon lähiaikoina. Olen ollut itse asiassa viikko sitten viimeksi hautajaisissa. Ja jokin aika sitten olin tapaturmaisesti kuolleen pienen lapsen arkun äärellä... Siinä tilanteessa oma maailma pysähtyy. Ja myöhemmin olen havainnut itsessäni sitä suurta pelkoa, että mitä vain voi sattua ihan koska vain. Sitä ennen ajatteli, ettei se onnettomuus tai sattuma voi sattua omalle kohdalle tai omille rakkaille, vaan täältä mukamas lähdetään onnellisesti 80-100-vuoden iässä kauniisti kotona nukkuen.

    Mietin, että jos ihminen jatkaa matkaansa jonkinlaisena olomuotona, niin jääkö lapsena kuollut ikuisesti lapseksi? Onko "sielu" jotenkin sidoksissa kehon "rajoitteisiin"? Eli esimerkiksi jos ihminen sairastuu Alzheimeriin ja unohtaa kaiken, onko hän menehtymisensä jälkeen jälleen ennallaan muistoineen? Onko lapsen kehossa oleva sielu vain aikuisen sielu, joka on jumissa lapsen kehossa, kunnes keho kasvaa?

    En tiedä mihin uskon, vai uskonko mihinkään. Pohdin asioita paljonkin. Niin kliseiseltä kuulostaakin, mutta aion oikeasti yrittää elää niin kuin jokainen päivä voisi olla viimeinen. Nautin kevätauringosta, asfaltin tuoksusta, kissan tassujen lämmöstä, rakkaan kainaloon painautumisesta ja siitä, että voin olla juuri nyt täällä.

    Hyvää kevättä sinulle! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa todella surulliselta :'( Näinhän se on, että onnettomuudet sekä muut vastoinkäymiset tapahtuvat aina jollekulle muulle, ei itselle.

      Mä olen miettinyt samaa, että minkä ikäinen ihminen on siellä taivaassa? Onko lapsi lapsi ja vanha ihminen vanha? Tämä on todella päätä hajottava kysymys. Vai onko kaikki iättömiä, nuoria aikuisia?

      Mulla on myös vähän horjuvaa uskon kanssa välillä. Haluan uskoa, mutta sitten joku järjen kaltainen tulee jostain takavasemmalta ja sanoo, että tuo on ihan hölynpölyä. Aikamoista taistelua saa omassa pääkopassa käydä näistä asioista välillä :D

      Kaunista kevättä sinulle myös <3

      Poista
  5. Tuttua. Musta tuntuu, että oon miettiny tällaisia asioita koko ikäni. Ja ha, mää täytän seuraavaksi 30... :D

    Sun miestäs veri vetää Irlantiin. Mua mun veri vetää Walesiin. Kaipaan sinne aina. IHan ku mun koti ois sielä. Kolmesti oon käyny sielä ja palastan takas aina vaan. Ajattelen, että oon asunu sielä jossain entisessä elämässäni. Miksi muuten tuntis niin suurta paloa takas sinne? Miksi muuten siellä ollessa oon niin tyytyväinen olooni?

    Entisistä elämistähän sanotaan, että ihmisellä on jokin oppiläksy, jota palaa oppimaan seuraavaan elämään. Tai että oot tehny jotain suurta pahaa ja joudut kokemaan sen seuraavassa elämässä omissa nahoissas. Mää jotenki uskon tohon. Mua ihastuttaa ajatus, etten tavallaan kuole koskaan. Mun sielu elää aina uudessa ja uudessa elämässä, oppii asioita ja viisastuu. Sellainen suuri elämän kiertokulku!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että te 10 vuotta nuoremmatkin jo kelaatte näitä asioita :D Lohdullista!

      No ni. Kyllä tässä on joku juttu pakko olla, koska miksi muuten olisi kaipuu jonnekin missä ei ole syntynyt eikä koskaan käynyt?

      Just tuohon mäkin haluan uskoa, että se ikuinen elämä on olemassa. Kun kuolet yhdestä elämästä, synnyt heti seuraavaan :) Näin se jatkuu ikuisesti <3

      Poista
  6. Tämä elämä on katkeransuloista. Lajittelin juuri vanhoja valokuvia. Suuri osa sukulaisista ja jopa ystävistäni on kuollut. Ystäväni kuolivat aivan liian nuorina sairauksiin, kuolivat ja ovat nyt pois. Koskaan en enää heitä nää. Luulin jo jossain vaiheessa, että joku kuolemankirous seuraa minua.
    En vaan osaa ottaa vastaan tuota kuolema-asiaa vieläkään. Kapinoin nimenomaan sitä vastaan,miksi mun hyvät kaverit, miksi mun äiti viisikymppisenä.
    Arjen häsellykseen ja rutiineihin nuo ajatukset tietysti hukkuvat, eivätkä niin ole pinnalla. Aika räpellykseksi meni elämä välillä, kun muistot riipaisivat.
    Olen käynyt terapiassakin, koska tuntui, että huoli ja murehtiminen juuri omista lapsista oli niin valtava. Kyllä siitä hyötyä oli.
    Omaa kuolemaani en juurikaan ajattele, tulee kun on tullakseen, että vähän eri näkökulma on kuin sinulla.
    Olen pähkäillyt niin, että elämä on lahja, meille kaikille, yksinkertaisesti vain suuri lahja, saamme sen pyytämättä ja se loppuu meiltä lupaa kysymättä. Otetaan lahja vastaan muuta ei voida.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hieno kommentti, kiitos <3 Olen välillä itsekin ajatellut terapiaa kun nämä ajatukset eivät jätä oikein rauhaan missään. Siitä voisi olla apua <3

      Elämä on tosiaan lahja ja siitä tulee olla kiitollinen <3 :)

      Poista
  7. Mä ite uskon Jeesukseen ja Kristukseen ja Raamattuun. Uskon, että Jeesus on ristillä kuollessaan sovittanut ihmisten kaikki synnit ja sen tähden me ihmiset voidaan pelastua tästä pahasta maailmasta. Uskomalla aina syntimme anteeksi...
    Mulle tää usko tuo rauhan ja turvan. En pelkää kuolemaa ja sitä, että kaikki loppuu aikanaan. Vaan voin turvallisesti katsella eteenpäin ja sitä mitä elämä tuokin tullessaa, koska tiedän että Jumala johtaa elämääni kaikesta huolimatta. <3 Ja ajattelen taivaan paikkana jossa on hyvä olla, eihän me ihmiset voida tietää tarkkaan millainen se on, mutta luvattu on, että paikka jossa ei ole mitään huolta mistään vain hyvää.
    Tässä mun mietteitä. Oli pakko kommentoida, kun aihe kosketti. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kun kommentoit, kiitos sinulle :) <3

      Näin mäkin ajattelen, että korkeampi voima ohjaa meitä ja johdattaa. Olin nuorempana ateistinen, suorastaan ärsytti kaikki uskonnollinen, mutta nyt vanhempana ristin kyllä välillä kädet ja pyydän apua, johdatusta, voimaa, turvaa, uskoa....mitä milloinkin. Ja kyllä se helpottaa, asiat aina järjestyvät <3

      Poista
  8. Varmasti sitä jokaisen pitää jossain vaiheessa elämää pohtia näitä asioita. Hienoa, että uskalsit kirjoittaa ajatuksistasi :) Itse uskon Jeesukseen, joten mua kuolema ei pelota. Näen, että elämällä ja siinä tapahtuvilla asioilla on tarkoitus ja uskon myötä se elämäkin lopulta kestää ikuisesti, vaikka tästä maailmasta pois kuolisikin. Ja kun Jumala on niin konkreettisesti läsnä arjessani tässä hetkessä, niin varmasti myös kuoleman hetkellä. Mutta en tosiaan lopulta juuri mieti kuolemaa vaan elän täysillä nauttien elämästä tässä ja nyt :) Tää kommentti ei nyt palvellut sitä lehmääsi ojassa, koska mietteeni eivät ole synkkiä, mutta oletan, että tänne sai tällaisenkin kommentoida :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana, että kommentoit <3 ja kyllä se palveli :) Näistä kommenteistanne saa voimaa ja näkökulmia ajatuksiin. Kiitos siitä <3 Minäkin uskon korkeampaan voimaan ja johdatukseen, siihen että minusta pidetään huolta. Joskus se usko on koetuksella, mutta kuitenkin aina tuolla taustalla olemassa <3

      Poista
  9. Se piti vielä lisätä, että ymmärrän hyvin tuon fiiliksen, että kaikki jää kesken. Jos tietäisin huomenna kuolevani, niin kyllä tulis fiilis, että kaikki jäi kesken. Niin paljon jäisi siinä tapauksessa kokematta ja tekemättä. Toivonkin siis, että voin huomenna palata tänne lukemaan päivitettyä keskustelua :) Hyvää yötä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin minäkin toivon <3 :)

      Poista
    2. Täällä ollaan :) Olipas muuten kiitollinen olo aamulla herätessä :)

      Poista
  10. Olen tavallaan sitä mieltä, että kuolemaa kuuluukin vähän pelätä. Sen edessä jokainen on niin aseeton ja tietämätön. Vaikka uskon Jumalaan ja ikuiseen elämään Hänen kauttaan, pelkään silti kuolemaa hiukkasen. Ehkä just tuon keskenjäämisen takia. Viime kesänä kuolema tuli konkreettisemmaksi isovanhempien poismenon myötä, ja kyllähän se veti hiljaiseksi. Tapa, jolla molemmat kohtasivat kuoleman oli todella koskettava ja jopa pyhä. Kun ihminen tajuaa ja hyväksyy, että nyt mennään, ja kohtaa sen rauhallisesti ja jopa odottaen, no, huh.

    Tuttuja ajatuksia. Halit!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Fanni <3 Kiitos upeasta kommentistasi. Lohdullista <3 Halaukset!

      Poista

Kiitos kommentistasi :)