torstai 2. heinäkuuta 2015

#TBT Rakkautta mopsiksi naamioituneena.


Tämän päiväisen aikamatkailun kirjoittamisen aikana on saanut pyyhkiä silmäkulmiaan monesti. Rakkausruttusemme Bruno eli Herra B on vartioinut meitä Sateenkaarisillalta jo tovin. Tammikuussa tuli itseasiassa kaksi vuotta jo täyteen. Ikävä kulkee kaverina mukana, koska eihän rakkaat ikinä poistu mielestä eikä sydämestä. Eikä pidäkään.


Mopokuumetta on viime aikoina nostatettu meillä täällä kotona, eikä vähiten siksi, että tyttösestämme on kasvamassa ehta mopotyttö. Hänhän on hymyillyt ja kikatellut vauvasta asti Brunon kuville kotonamme, vaikka he eivät ehtineet tässä todellisuudessa koskaan tavata.



Mutta kyllä heillä jokin yhteys on, se on varmaa. Eräänä iltana kevättalvella kun oli jo pimeää ja söimme Mimusiinin kanssa iltapuuroa, hän alkoi katsella hymyillen meidän makuuhuoneeseen päin. Sitten perään tuli vilkutus.
Kysyin: kelle sä rakas vilkutat?
-Mopsille, vastasi Mimu.
Jatkoin hänen jututtamistaan: Käykö se äidin ja isin mopsi moikkaamassa sua unessa?
-Joo-o, hän vastasi (ikään kuin se olisi maailman luonnollisin ja itsestään selvin asia..) 

Mitä se mopsi tekee kun se käy sua moikkaamassa? jatkoin.
Siinä kohtaa tyttö laittoi nenänsä ruttuun ja tuhisi.
Oli kuin sähköisku olisi kulkenut samantien kroppani läpi ja sydämessäni läikähti. Jotenkin yllätyin, mutta en kuitenkaan.
Kun tämä kyseinen keskustelumme tapahtui, emme olleet kertakaan törmänneet missään vielä oikeaan mopsiin, niin että hän olisi päässyt livenä kuulemaan tuhinaa. Emmekä olleet näyttäneet hänelle mitään mopsivideoita tai vastaavia.  Lisäksi Mimu on vielä liian pieni päättelemään, että ruttunenä, -no sehän silloin tuhisee!

Se hetki varmisti sen, että heillä kahdella on jokin ihana yhteys. On varmasti aina ollut. Niille lukijoille jotka ovat seuranneet blogiani vasta lyhyemmän aikaa, kerron, että meillä on takana neljä pitkää vuotta lapsettomuutta. Yritimme saada vauvaa neljän vuoden ajan ja se aika oli raskasta ja raastavan pitkää. Vuonna 2011 keväällä saimme kuulla, että eräs mopsipoika etsii uutta kotia, koska vanhassa ei ehditty (eikä jaksettu) pitää hänestä enää kunnolla huolta. Päätimme Isännän kanssa heti toimia ja tällä tavoin Bruno päätyi meille.



Kotiutuminen tapahtui heti, vaikka kyseessä oli yli 7-vuotias mopoherra. Meistä tuli välittömästi perhe ♥ Vauvaprojekti jatkui taustalla, mutta Bruno toi meille suurta helpotusta hoivaamistarpeeseen ja hellyydenpuuskiin. Me olimme hänelle äiti ja isi. Hän oli meidän oma vauva.

Jokin stressitekijä meiltä selvästikin poistui, koska lokakuussa 2012 tulin raskaaksi ja täysin luomusti. Mahdollisuudet siihen asti oli ollut slim to none ja sitten kävi näin.
Kun olin odottanut vauvaa noin vajaa kaksi kuukautta, Brunon kunto yhtäkkiä romahti. Aivan täysin. Epilepsia paheni, sen myötä tuli neurologisia vaivoja lisää ja sydämeen tuli sivuääni, joka paljasti vajaatoiminnan.


Itkimme Isännän kanssa monet illat ja mietimme päämme puhki mitä pitäisi tehdä. Mikä olisi oikein. Oikein etenkin Brunolle. Saimme vaihtoehdoksi sydänlääkitystä ja vaikka mitä, mutta eläinlääkärin rehellinen mielipide oli, että lykkäämme vain niillä väistämätöntä.

Kuuntelimme sydäntämme ja teimme raskaan päätöksen. Tammikuussa 2013 Bruno lähti Sateenkaarisillalle. Kerroimme hänelle viimeiseksi miten paljon häntä rakastamme ja tulemme aina muistamaan hänet. Kiitimme häntä myös siitä, että hän tuotti meille niin suurta iloa ja hyvää mieltä, että saimme aikaan kauan haaveilemamme ihmisvauvan.

Vaikka Brunon alkuelämä menikin monilta osin hyvinkin paljon pieleen, hänen loppuelämänsä oli arvokas ja merkityksellinen. Täynnä rakkautta ja huolenpitoa. Lämpöä, turvaa ja suojaa. Hän täytti suurimman tehtävänsä täällä maapallolla; tuotti meille iloa, niin että saimme aikaan tuon ihanan pienen ihmisen, joka täytti viime perjantaina 2 vuotta. Kun se arvokas tehtävä oli täytetty, hän lähti pois.

Mutta pois hän ei lähde koskaan meidän sydämistämme, muistoistamme eikä mielistämme. Bruno elää siellä aina.

Ja kun iltaisin tyttömme huoneesta kuuluu kikattelua ja juttelua, nyt tiedämme kenelle hän puhuu ♥


Ikuisesti sydämissämme Bruno
♥ 8.2.2004 -11.1.2013 ♥

28 kommenttia:

  1. Luen tippa linssissä ja tuli heti ikävä omaa Hippua <3

    VastaaPoista
  2. sait vanhan raparperipunkkarin kyyneliin <3

    VastaaPoista
  3. Mä en kestä kuinka kauniisti ja lämpimästi sä kirjoitat <3 Tuli kyllä nyynel jos toinenkin.

    VastaaPoista
  4. Kyyneleet tuli silmiin.
    Ja joku vielä kehtaa sanoa että mitäs tuota kuollutta itket, sehän oli vaan koira :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, se kuka niin sanoo, ei ole koskaan omistanut koiraa eikä ainakaan mopsia ♥

      Poista
  5. Sniff. <3 <3 <3 Tiedät, että mä uskon tuohon yhteyteen, kaikkia juttuja tässä maailmassa ei voi, eikä tarvikaan selittää.

    VastaaPoista
  6. Ahh, ihanasti kirjoitettu Jonna<3!

    VastaaPoista
  7. Voi että, ihana kirjoitus. Luin ihan tippa linssissä. <3

    VastaaPoista
  8. Nyyh ja snif <3 <3 Mullekin tuli kylmät väreet tuosta Mimun tuhinaäänestä... Olen alusta asti uskonut kertomaasi, että heillä on yhteys. Toivottavasti saatte tulevaisuudessa kolmistaan hankkia mopsi-ihanuuden <3

    VastaaPoista
  9. Tuli kyllä vähän tippa linssiin. Minä se silloin ehdotin josko Bruno kävisi Mimua unissa moikkaamassa, kun meillä ainakin käy mäyräkoira välillä tutkimassa onko kaikki vielä kunnossa. Eläimet on taianomaisia, tässä se nähdään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin olit juu ja näin se tosiaan taitaa olla ♥ :) Eläimissä on jotain ihanaa taikaa, se on aivan totta ♥

      Poista
  10. Todella kaunis kirjoitus <3
    Täälläkin tuli kyyneleet silmiin, nykyisin tuntuu kaikki tämän tyyppiset jutut saavan herkälle mielelle, kun oon liiankin tietoinen, että täälläkin tulee olemaan raskas päätös varmasti ennemmin kuin myöhemmin edessä :/.
    Toinen kissamme, syksyllä 12v täyttävä Siiri alkoi viime kesänä saada epilepsia-kohtauksia ja niitä on ollut parin kk välein, nykyisin tosin hieman tihentyneet. Onneksi on vielä noin harvoin, eikä ne kauaa kestä, mutta aina on silti se riski, että se seuraava kohtaus voikin olla kohtalokas :/.
    Tässä joutunutkin paljon pohtimaan viime aikoina, osaanko varmasti tehdä sen oikean päätöksen oikeaan aikaan, ettei sitten turhaan kärsisi.
    Lisäksi olen alkanut stressata meidän ensi kuun 2vkon häämatkaa, että miten nuo katit hoidossa pärjää ja entä jos jotain tapahtuu sillon ja en olekaan paikalla... Järjellähän toki tiedän, etten voi lopettaa elämistä tuon takia, mutta eihän se sitä huolta poista.

    On ne nuo elukat kuitenkin ihania, vaikka nekin osaavat niin paljon huolta aiheuttaa :).
    Toivottavasti teidän perhe täydentyy vielä jossain vaiheessa mopsilla ^_^.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anzu ♥

      Huoli eläimestä voi olla ihan yhtä suuri kuin ihmisestäkin :( epilepsiakohtaus eläimellä on ihan yhtä rajun näköistä kuin ihmisellä. Sitä on kauhea katsoa :(

      Koita kuitenkin nauttia tulevasta häämatkasta ♥ elämä kuljettaa asioita niin kuin parhaaksi näkee ja asioilla on aina tapana järjestyä. Kisut ovat matkanne aikana varmasti hyvässä hoidossa ja jos jotain tapahtuu, hoitaja varmasti tekee parhaansa ja kaikkensa kisujen eteen ♥

      Poista
  11. Voi kuinka kaunis teksti! Täällä luettiin kanssa kyyneleet silmissä. Sun blogia on muutenkin ilo lukea :)

    Haluan vinkata, että mopsia harkitessa kannattaa lukea seuraava teksti:
    http://kioski.yle.fi/omat/yhden-koiran-tarina-maukka

    En tarkoita tätä henkilökohtaisena kritiikkinä, vaan toivoisin, että kaikki koiranostajat miettisivät ensin koiran terveyttä ja sitten vasta ulkonäköä. Kannattaa myös harkita koiran adoptoimista. Esim. Kulkurit RY pitää yllä tätä toimintaa:
    http://kulkurit.fi/

    En yritä tyrkyttää mitään, vaan ihan vain vinkkinä laitan.

    Hyvää kesän jatkoa sulle! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos ♥ mukava kuulla, että viihdyt blogini parissa :)

      Olen lukenut tuon tekstin ja näin sen Kioskin jaksonkin missä Maukan omistaja oli kertomassa. Mopseissa on valitettavan paljon sairauksia jotka ovat liiallisen jalostamisen tulosta. Kuitenkin terveitä yksilöitäkin on, enemmän kuin sairaita, onneksi.

      Meille on myös adoptointi tuttua :) Vuosia sitten pelastimme Laima-nimisen koiran Viipurin koiratarhalta, mutta hän ei ehtinyt olla meillä kuin puoli vuotta, hänellä oli laajalle levinnyt syöpä jonka takia hänet tuli nukuttaa pois.

      Kaunista kesää myös sinulle :)

      Poista
  12. Voi Jonna <3 Ihana teksti, tippa linssissä minäkin luin. Ja voi mikä komistus Bruno olikaan :) Ihanaa että myös Mimu on saanut osansa Brunosta vierailujen avulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bruno oli aivan mieletön persoona <3

      Kiitos ihana <3

      Poista

Kiitos kommentistasi :)