maanantai 18. elokuuta 2014

Täällä ollaan.

Helteen ja kiireen aiheuttama blogitauko venahti sitten vähän. Joskus ei vaan voimavarat riitä kaikkeen, vaikka kuinka takaraivossa jyskytti syyllisyys siitä, että en ehtinyt/jaksanut vilkuilla tähän suuntaan pariin viikkoon.

Mulla on ollut todella raskas vuosi, keväällä rakas mammani nukkui pois ja sen tiimoilta on edelleen ollut asioita hoidettavana. Blogitaukoni johtui osittain myös siitä, että tyhjensimme nyt äitini kanssa mamman kodin lopullisesti kaikesta mitä siellä vielä oli. Kun ihminen elää 90 vuotta ja eikä oikeastaan koskaan heitä mitään pois, urakka ei ole silloin ihan pieni. Teimme äidin kanssa kahdestaan töitä yli viikon ajan ja saimme lopulta mamman kodin tyhjäksi. Se, että se oli fyysisesti erittäinkin raskasta (mulla nivelet paskana ja äidillä selkä leikattu...kaksi rampaa siis työn touhussa), se oli myös henkisesti raskasta. Oli surullista ja tunteellista käydä mamman rakkaita esineitä läpi. Eräs aikakausi päättyi niin lopullisesti siinä. Lapsuutenikodin ovi meni lopullisesti kiinni.

Tämän kaiken ohella äitini sisko eli minun tätini on ollut todella huonossa kunnossa pitkäaikaisen sairauden vuoksi. Me kaikki olemme tietäneet, että hän ei enää kauan ole kanssamme täällä. Ja eräänä aamuna tässä hiljattain hän sitten nukkui pois. Hän oli ainoa tätini äidin puolelta ja vaikka emme kauhean usein nähneet, niin silti koin hänet minulle läheiseksi.

Tätini ja minä vuonna 1977 Ruotsissa.

Että sillä tavalla minua on koeteltu. Vaikka nämä asiat eivät ole tapahtuneet mitenkään yhtenä ryppäänä, ne ovat kuitenkin verottaneet voimavarojani niin, että minun oli pakko vetää henkeä hetken ajan. Tämän kaiken lisäksi oma terveyteni on vuoden ajan ollut huono noiden nivelkipujeni osalta ja todella toivon, että alkaisin saamaan niihin apua. Kaiken tämän kukkaraksi olen pienen, eloisan ja iloisen tytön äiti ja tässä kaiken väsymyksen keskellä olen ensisijaisesti keskittänyt jäljellä olevia voimiani lapseeni. Toivon siis, että te rakkaat lukijani ymmärrätte tämän. En missään nimessä hylkää blogiani, mutta aina ei vaan aika ja voimat riitä tälle. 

Ei meidän elämä pelkkää surua ja murhetta toki ole ollut, siitä pitää huolen rakas tyttömme. Hän antoi minulle muutama viikko sitten maailman ihanimman synttärilahjan sillä, että hän oppi kävelemään :)




Ihan vielä ei juosta (onneksi!), mutta muuten vauhtia piisaa ja neidistä käveleminen on vaan niin hauskaa. Nauru helähtää ilmoille melkein joka kerta kun lähdetään liikkeelle omin jaloin. Onhan se maailma toki aivan erin näköinen kun seisoo pystyssä kuin, että on lattialla :)

Koitan nyt päästä takaisin taas tuttuun postausrytmiin, itsellänikin on ollut ikävä tänne! Ja juttuja on tulossa vaikka kuinka ja paljon. Ihania uutuuksia ja vaikka mitä muutakin.
Mutta kiitos kaikille, että olette jaksaneet odottaa minua vaikka hiljaista on ollutkin. 

14 kommenttia:

  1. <3

    Osanotot ja tsemppiä! Onneksi sulla on noin ihana päivänsäde antamassa energiaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 niin on, onneksi! <3 Hän onkin sellainen auringonpaiste, että synkinkin päivä tulee valoisaksi :)

      Poista
  2. Täällä odotellaan. First things first, niin se on <3.

    VastaaPoista
  3. Osanotot. Ihan hirveää surua. :(

    Ihana M! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana <3 Joskus vaan koetellaan enemmän kuin jaksaisi ottaa vastaan.

      :) hän on kyllä meidän pieni ihanuus <3

      Poista
  4. Osanotot suruun!!! <3 Onneksi on pieni, aurinkoinen enkeli piristämässä päiviäsi!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos muru <3 aivan! Mimpe piristää äitiä aina <3 :)

      Poista
  5. Välillä tuntuu että kaikki raskaat asiat tulevat peräjälkeen. Voimia sulle Nonnu, itsekin käyn tällähetkellä läpi elämäni raskainta aikaa. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se menee :( Kiitos muru ja sulle myös voimia raskaisiin aikoihin <3 Pitää vaan luottaa siihen, että meille ei anneta enempää kuin jaksamme kantaa <3

      Poista

Kiitos kommentistasi :)