keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Sammaleen vihreää.

Mulla on nyt joku kausi. Tai vaihe. Voisin kutsua sitä luomarivaiheeksi. Kauhea into tehdä vaikka minkä värisiä silmämeikkejä! Ja tietty ostaa luomareita lisää... (mikä ei tosin ole kovinkaan järkevää, ottaen huomioon, että tässä on tullut tilailtua jo samoja mitä kaapista löytyy kun ei vaan kertakaikkiaan muistanut, että sellainen löytyi jo varastoista...öh, dementia.)

Prisman alelaarista löytyi tämmönen:

 Isadora Eye Shadow Trio sävyssä Khaki Greens. Ensinnäkin oli jo tosi kummallista, että ostin paletin joka sisältää vihreää. Mulla kun on siihen sävyyn jotenkin aivan nou nou-asenne. Ei vaan oikein mätsää mun silmien väriin. Mutta tämmösen sitten kuitenkin ostin.

No hyi kun tulikin sitten napattua tälläinen törkymörky-kuva paletista...pahoittelut. Nämä vihreät eivät ihan perinteisiä vihreitä ole, enemmänkin tuollaisia harmaankullanlilahtavanruskeita. Kaikkien tuntema sävy siis ja tuolla luonnehdinnalla kaikki tietävät heti mistä puhun, eiks ni? :D

Mutta onpa vaan kivoja nämä Ruotsin Lumenen luomarit! Olen niitä ennenkin täällä hehkuttanut! Ja samaa mieltä ollaan edelleen. Pigmenttiä piisaa ja pysyvyys on huippua. Ei valittamista, what so ever.




Jänniä nämä sävyt. Mun luomien iholla sävyt muuttuivat enemmänkin harmaiksi kuin vihreiksi! Värit ovat melko intensiiviset ja itseasiassa tämä tekemäni meikki olisi sopinut enemmänkin iltapippalointiin kuin peruskauppareissuun (jota varten tämän tein..) No, en kuitenkaan saanut mitään pitkiä tuijotuksia osakseni kaupassa joten ei tämä vissiin ihan ylimeikattua kuvaa kanssaihmisille viestittänyt :D

Oikein kiva pikku paletti. Jäänee varmaan jonkin sortin vakkarikäyttöön :)




tiistai 29. lokakuuta 2013

Pienen ihmisen juhla.

Julkaisen muutaman kuvan tyttäremme ristiäispäivästä joka oli 11.8.2013. Palkkasimme tilaisuuteen ammattikuvaajan ja tässä hänen ottamia kauniita kuvia kauniista ja tärkeästä päivästä.

Kaikki kuvat Ania Padzik/Taikavalo.


































maanantai 28. lokakuuta 2013

En melkein usko itsekään.

Huh huh. Tämä postaus on kyllä sarjassamme en usko ennen kuin näen -osastoa. Mutta uskottava se on kun itse olen toiminut itselleni koekaniinina.

Kaikki varmasti tuntevat tämän purkin:

Pekkaperus Nivea. Hinta 1,95 € ja tätä saa varmaan aivan mistä tahansa. Luultavasti huoltoasematkin myyvät tätä ja kaikki perähikiöiden kyläkaupat. Itsekin tätä on tullut käytettyä purkki jos toinenkin, milloin jalkarasvana, milloin kynsinauhavoiteena. Seiskaluokalla käytin tätä naamarasvana ja siksi tämän tuoksu vie mut aina vuoden -89 kouluaamuihin.

Tämä voide nousi tapetille muutama viikko sitten kun joku englantilainen (?) nainen oli käyttänyt tätä ja jotain toista voidetta ryppyjensä hoitoon. Toinen voide oli ollut huomattavasti kalliimpi ja tarkoitettu nimenomaan anti-ageing-tyyppiseen kasvojen hoitoon.

Yllättäen sinisen peltipurkin sisältö vei voiton.

Koska tämä voide ei maksa juuri mitään, ajattelin tehdä omakohtaisen kokeen mitä omat silmänympärykseni diggaavat tästä. Pari viikkoa sitten juuri päivittelin täällä miten en raaski laittaa omaisuuksia silm.ymp.voiteisiin vaikka varmaan olisi syytä tässä iässä tehdä niin. Silloin hehkutin Avonin melkein kuusi euroa maksavaa voidetta, joten nyt menin vielä astetta edullisempaan suuntaan tämän kanssa.

Olen nyt käyttänyt reilun kaksi viikkoa tätä ja tulokset ovat ihan uskomattomat! Oikeasti, silmieni ympärillä olleet juonteet ovat madaltuneet! Vieläkin on ihan epäuskoinen olo, että tämäkö tosiaan sai aikaan näin ison ja HYVÄN muutoksen? Perusnivea? Eikai?

Mutta pakko se on uskoa kun otin ihan valokuvat todisteeksi:



Toistan taas: Huh huh. Joskus se on vaan uskottava, että vanhat ja iänkaiken myynnissä olleet tuotteet toimivat uusia paremmin. Ja jos tämä alle kahden euron tahna toimii tätä rataa, niin miksi edes harkitsisin ostavani mitään kalliimpaa.

Olen löytänyt HG-silmänympärysvoiteeni.

Se on perusnivea. For crying out loud. :D

perjantai 25. lokakuuta 2013

Voihan Sleek.

Mua ei paljon tarvitse ylipuhua kun puhutaan kosmetiikasta. Ja etenkin värikosmetiikan alueella luomiväreistä.

Viime aikoina kauneuskollegani ovat kuhisseet paljon Sleekin paleteista (ja muistakin värimeikeistä) ja tarttuipa se innostus minuunkin. Olen joskus aikoja sitten tilannut yhden Sleekin paletin ja se on unohtunut johonkin luomivärivarastojeni pohjalle. Ihan siitä syystä, että niitä luomareita(kin) on meikäläisellä varmaan kaksi tai kolme(miljoonaa).

Tein pikkutilauksen pretty.fihin ja valitsin pari Sleek-palettia, storm ja au naturel. Kertoo muuten jotain siitä miten usein olen käyttänyt sitä ajat sitten tilaamaani palettia, koska nyt tosiaan tilasin saman paletin uudelleen! :D Hah! Sama pää kesät talvet ja älyttömät määrät kosmetiikkaa = tämä tilanne. Onneksi va va voom-blogin Ida osti tältä selkeästi jonkin tason meikkidementiasta kärsivältä bloggaajalta tuplakappaleen pois :)

Mutta josko nyt sitten vähän kurkataan mitä sain aikaan Storm-paletilla.

Palettihan näyttää siis tältä. Metallinhohtoisia ja mattavärejä todella herkullisissa sävyissä. (Ja paljon ruskeaa....hahaaa)


Tein valkoinen-ruskea-sininen yhdistelmän joka toimi mielestäni silmieni värin kanssa hyvin yhteen. Sleekin luomivärien koostumus on valtavan hyvä, pigmenttiä piisaa ja koostumus ei varise eikä rapise. Ne kenelle Sleekit ovat vielä tuntematon alue, voin kertoa, että luomareiden laatu vetää vertoja todella kalliille merkeille, mutta hinta on järkyttävän kohtuullinen, paletit maksavat 12,90 €. Pidän näiden koostumuksesta paljon enemmän kuin esim. Inglotin luomareiden koostumuksesta ja laadusta.


Yhdistin meikkiin Avonin kauniin haalean persikan huulipunan, Peach Polarizing jonka esittelin keskiviikkona.

Ovatko Sleekit vieneet myös sinun sydämesi?

torstai 24. lokakuuta 2013

Auringonpaiste.

Minulta on paljon toivottu postausta jossa kertoilisin vähän fiiliksiä äitiydestä ja vauva-arjestamme. Päätin nyt toteuttaa tämän toiveen, vaikka tiedän, että jotkut ovat luultavasti silleen, että eiiiii...ei mitään vauvajuttuja kosmeblogiin! Älkää pelätkö, ei tämä vauvablogiksi ole muuttumassa tästä yhdestä kerrasta. Olen ollut jo yli 4 kk äiti ja aika vähän olen ihanasta tyttärestäni täällä turissut. Toisaalta mua vähän surettaakin kun vauvajutuista kirjoittelu tuntuu ärsyttävän ja vihastuttavan niin monia ihmisiä :( Mutta mun blogi, mun säännöt, kirjoittelinhan mä Brunostakin tänne aikoinani :) Tosin silloinkin sain jotain palautetta, että koira pois blogista....Noh, kaikkia ei voi eikä pysty miellyttämään. Toivon nyt kuitenkin, ettei tämä postaus saa ketään kovin pahasti takajaloilleen. Tyttäreni kuuluu erittäin isona osana elämääni ja tämä blogi käsittelee kyllä aika ajoin muutakin kuin kosmetiikkaa. Joten ottakaa hyvä asento, nyt tulee juttua ja PALJON kuvia meidän auringonpaisteestamme :)

Tyttäremme syntymästä tulee lauantaina tosiaan jo 4 kk. Jännää miten elämä muuttuu niin, että automaattisesti ajattelee elämää ennen vauvaa ja vauvan saamisen jälkeen. Niillä kahdella elämällä on aika iso ero. Meitä huvitti Isännän kanssa raskausaikana kun meille jankutettiin miten meidän elämä tulee muuttumaan. Jep, niinhän se teki, mutta eihän se fakta mistään puskista meille tullut. Ekat viikot tytön syntymästä oli kertakaikkista ihmettelyä, että mitäs mitäs...ja vähän paniikkiakin kun ei aina oikein tiennyt mitä vauva tahtoo kun se raukka huutaa naama punaisena. Sanotaan, että äiti osaa erottaa vauvan itkusta mitä vauva milloinkin tarvitsee....no pitää kyllä myöntää, että alussa en todellakaan osannut! Kaikki itku kuulosti aivan samalta. Nyt ehkä olen alkanut erottamaan mikä on väsymysitkua ja mikä nälkähuutoa.

Jostain sisäänrakennetusta äiti-molekyylistä ne vauvanhoitotavat tulevat. Ja oikeasti, tottakai vauvaan pitää tutustua. Vaikka se pieni pötykkä on pullahtanut sinusta ulos, et sinä häntä heti tunne. Vauvalla kun on kuitenkin oma luonne ja oma tahto. Hän on oma yksilönsä. Onneksi meidän vauva on luonteeltaan melko lailla rauhallinen. Tarvittaessa dynamiittia löytyy (keltä lie perinyt...gröhöm..), mutta pääasiallisesti neiti on tasainen ja rauhallinen. Ja iloinen :)

Ennen tyttären syntymää, itseasiassa jo paljon ennen sitä, en oikeasti tajunnut miten paljon oma lapsi voi merkitä ihmiselle. Miten paljon tulee huolta ja miten paljon tulee iloa. Ja miten paljon ihminen voi tuntea RAKKAUTTA! Vauvan syntymä tuo mukanaan melkoisen tunneskaalan! Olen aina ollut enemmänkin eläinrakas kuin lapsirakas, mutta silti ajatus omasta lapsesta on aina ollut olemassa. Ja nimenomaan yhdestä lapsesta, emme edes haaveile Isännän kanssa mistään suurperheestä. Ideologiamme on, että yhdelle voi tarjota niin paljon enemmän kuin esim. kahdelle. Suomessa on ilmeisesti huono syntyvyys, koska meiltä kysyttiin jo laitoksella aiommeko hankkia toisen lapsen? -Ööh, no tämä esikoisemme on tässä nyt puoli vuorokautta vanha...saadaanko kenties hetki miettiä vastausta vai pitääkö nyt lyödä jo lukkoon optio toisesta? 
Lapsettomuutemme kesti kuitenkin kohtuullisen monta vuotta, että sinä aikana ehdittiin Isännän kanssa jo hyväksyä sekin vaihtoehto, että kaksistaan tässä tullaan olemaan. Eikä sekään olisi hullumpaa tosiaan ollut, mutta nyt kun vertailupohjana on se, että olemme vanhemmat tuolle pienelle tyllerölle, niin ei tätä kyllä vaihtaisi enää mihinkään. Paljosta olisimme jääneet paitsi jos Mimu ei olisi koskaan syntynyt.

Mua ärsyttää ja ehkä jopa loukkaakin se, että omasta lapsesta iloitseminen olisi jotenkin noloa. Tälläisen kuvan saa joltain ihmisiltä, varsinkin jos kysytään mitkä asiat ärsyttävät sosiaalisessa mediassa. Vauvapäivitykset! Vauvakuvat! Heti saa lapsestansa seonneen kanaemon leiman otsaansa jos julkaisee vähän enemmän kuvia vauvastaan tai kirjoittaa tilapäivityksiä pienokaisestaan. Okei, mä ymmärrän jos jokaikinen puklu ja reisikakkojen tuleminen päivitetään koko kansalle tiedoksi, niin alkaahan se varmaan tympiä. Mutta tuntuu, että normaalikin iloitseminen vauvasta saa aikaan tuhahtelua ja silmien pyörittelyä. Se tuntuu jotenkin pahalta, että joutuu pyytelemään anteeksi sitä, että on iloinen lapsestaan. Ollaan puhuttu Isännän kanssa, että me ollaan varmaan saatu bannia kaverilistalaistemme etusivulta kun vauvakuvaa tulee välillä runsaastikin floodattua ilmoille. Mutta ei voi mitään, ainakin ne ketkä tietävät miten raskasta lapsettomuus aika meille oli, ymmärtävät meitä. Nyt kun se vauva on vihdoin saatu aikaan, siitä haluaa kuuluttaa koko maailmalle, koska se on se oman elämän suurin asia. Ei voi mitään jos joku kokee homman ärsyttävänä.

Kovasti tapetilla tuntuu olevan sana äitikortti, joka jo sanana oikeesti melkein v*tuttaa mua. Mikä helvetin äitikortti? Kuka oikeasti vetää sellaista esiin? Tiedän, että niitä äitejä varmasti on jotka nostavat itsensä jalustalle vaan siksi, että ovat kärsineet synnytystuskat ja sitä myöden ovat saaneet ilmeisesti oikeuden olla ns. muita ylempänä ja jonkin yliluonnollisen viisauden äitiyden myötä. Joo, synnyttäminen sattuu ja perhanasti sattuukin, mutta ei se kipu kenestäkään viisaampaa tai parempaa tee. Se on kokemus joka kuuluu olennaisesti elämään jos lapsia hankkii ja varmasti antaa naiselle sellaista elämänviisautta ettei ihan pienistä kivuista välttämättä jatkossa valita. Mun mielestä jos pitää päteä sillä, että on synnyttänyt, on vaan typerää. Ylipäätään päteminen ja toisille ihmisille alentuvasti puhuminen on typerää. Tästä äitiysasiasta riittää keskustelua maailman tappiin asti. Jokaisella naisella tuntuu olevan siihen joku mielipide, oli sitten äiti tai ei. Tottakai vanhemmuus kasvattaa ihmistä ja muuttaakin varmasti, aika outoa olisi jos se ei niin tekisi. Mutta kellään ei ole oikeutta, oli sitten äiti tai ei, mennä sanomaan toiselle ihmiselle, että se ei tiedä elämästä mitään jos ei ole sitä taikka tätä.
Itse sain kuulla paljon ennen Mimun syntymää eräältä äiti-ihmiseltä aika lailla erikoisen kommentin. Elettiin siis aikaa kun en ollut vielä edes raskaanakaan ja tuskailimme Isännän kanssa lapsettomuudessa. Koska olimme keskenämme puhuneet asian niin halki poikki pinoon, että olimme sen kanssa täysin sujut, kerroin jossain keskustelussa eräälle tutulleni tuntemuksistani siitä jos lasta ei tulekaan. Sanoin, että meidän elämällä on silloin joku muu tarkoitus ja pitää nähdä elämästä ne muut valoisat puolet jos sitä lasta ei tulekaan. Tuttuni katsoi mua silmät levällään ja sanoi mulle ihan suoraan, että miten voin edes sanoa tuollaista ääneen, koska lapsihan on elämän tarkoitus ja suurin merkitys. No joo-o, mutta mitäs jos lasta ei tulekaan kaikista taikatempuista ja vippaskonsteista huolimatta? Onko lapsettomien ihmisten elämä sitten merkityksetöntä? Ei hemmetti. Tälläisiä ihmiset päästelee suustaan. Ja voin kuvitella, että juuri tämän kaltaiset ihmiset ovat sitten niitä äitikortin esiin vetäjiä.

Nainen voi olla kyllä naiselle tosi julma. Itse olen saanut osakseni äidiksi tulemisen jälkeen syyllistämistä mm. siitä etten imetä. Kas, sehän on se toinen ikuinen kiistanaihe. Imettäminen! Ei voi olla hyvä äiti jos ei imetä. Onkohan sitä äiti siinä tapauksessa ollenkaan? Ja jos onkin, niin huono äiti.
Omalla kohdallani kävi niin, että maito ei koskaan vaan noussut vaikka yritin vaikka mitä. Mimun paino tipahti jo sairaalassa ollessamme koska maitoa ei vaan herunut vaikka kuinka yhdessä yritimme saada sen virtaamaan. Kuuntelin kateellisena kun huonekaverini pumppasi maitoa ja lorotteli sitä tuttipulloon vauvaansa varten. Itse siinä vieressä sain hikisesti yhden teelusikallisen maitoa aikaan. Kyllä siinä tippa tuli linssiin kun pieni vastasyntynyt tyttöni itki nälkäänsä ja äidistä herui ehkä pisaran verran ruokaa. Kotiin päästyämme tilanne ei muuttunut yhtään sen paremmaksi. Ostin hienon sähkökäyttöisen pumpunkin ja pumppailin iltaisin parhaimmillaan kaksikin tuntia ja tosiaan saldona oli tippa tai kaksi pullon pohjalla. Koitin olla stressaamatta, seisoin lämpimässä suihkussa, pumppasin käsin, koitin imettää joka välissä....

Tytön kanssa yritettiin yhdessä, koska vauvahan on se paras "rintapumppu", mutta ei...maito ei vaan lähtenyt tulemaan. Sitten tilanne alkoi olla niin stressaava sekä mulle että tytölle, että päätimme yhdessä ottaa hommaan aikalisän. Neuvolassa saimme tukea tälle päätöksellemme ja ihana neuvolantäti lohdutti meitä, että kun Mimu kasvaa aikuiseksi, kukaan ei pysty sanomaan onko tyttö kasvanut tissimaidolla vai korvikkeella. Ja tottahan se onkin. Uskon, että heikkoon maidontuotantooni syynä oli raskausaikanani sairastamani hepatoosi joka tulee tosiaan yhdelle prosentille odottajista. Luonnollisesti sellainen tilanne aiheutti mulle kovan stressin ja kaikkihan tietää mitä stressi tekee ihmiselle...kroppa alkaa toimia miten sattuu jne. Päätös siitä, että sain ns. luvan lopettaa kahden viikon jälkeen yrittämisen, oli helpottava. Toki itkin monet kerrat ja koin tosiaan olevani huono äiti (kiitos tälläisten älyttömien yleiskäsitysten koskien tätä imetysasiaa...) Pääasia meille oli Isännän kanssa, että tiedämme paljon tyttömme saa ruokaa ja korvikkeen kanssa sen tiesimme. Paino alkoi nousta hienosti ja tyttö oli muutenkin rauhallisempi.

Sain sitten kuitenkin oman osani tästä syyllistämisestä kun puhuin erään ihmisen kanssa siitä etten imetä. Ensinnäkin sain heti kärkeen kuulla etten kuulemma tehnyt ihan kaikkea asian eteen ja luovutin liian äkkiä. Mut oli päästetty sairaalastakin kuulemma liian nopsaan himaan joten myös sairaala sai omat haukkunsa tässä asiassa. Kuulemma kaikilta naisilta tulee maitoa jos vaan viitsii tehdä töitä sen eteen. Jep, olipa kiva kuulla lähestulkoon vieraan ihmisen suusta etten ollut tehnyt tarpeeksi duunia. Mielestäni 12 päivää on jo aivan tarpeeksi yrittämistä, että jos siinä ajassa maito ei nouse, niin se ei ehkä sitten nouse? Olisi tehnyt mieli räjähtää ja huutaa ilmoille liuta rumia sanoja, mutta jotenkin en vaan jaksanut. Tuollaiset kaikkitietävät ihmiset ovat just niitä pahimpia ja lamaannuttavimpia olentoja. Ei niiden kanssa kannate alkaa väittelemään, koska ne ovat loppupeleissä kuitenkin aina oikeassa, ainakin siellä omassa pikku I know it all- maailmassaan. Aina on enemmän ja parempaa tietoa kuin muilla. Jos jotain ihmistyyppiä vihaan, niin noita Jokaisen Alan Erikoisasiantuntijoita.

Mutta äitiys on ihanaa. Se on raskastakin, mutta enimmäkseen tottakai ihanaa. Ei mene päivääkään ettenkö tuijottelisi vauvaani ja miettisi miten ihmeessä olemme onnistuneet saamaan Isännän kanssa jotain niin täydellistä aikaan! Karmeita kliseitä varmaan moneen korvaan, mutta niin se vain on. Pakko nyt sanoa kaiken senkin uhalla, että joku alkaa huutaan ääneen ruudun toisella puolen ärsytyksestä, mutta kyllä se niin on, että sitten kun se oma lapsi on siinä, niin silloin vasta tajuaa miten paljon voi rakastaa. Ja miten paljon joku pieni ihminen voi merkitä! Se merkitsee ihan kaikkea.

Oma mielipiteeni on, että lapsi kannattaa hankkia (tai pakko omalla kohdalla käyttää sanaa SAADA), jos tuntuu siltä, että elämästä puuttuu jotain ja se pieni lapsi täydentää sitä. Lasta ei kannata hankkia sen takia, että niin vaan kuuluu yhteiskunnan normien mukaan muka tehdä. Tai että lapsi kuuluu avioliittoon tai että hankitaan lapsi pelastamaan paska parisuhde. Täällä on ihan tarpeeksi huonosti ja kaltoin kohdeltuja lapsia jotka joutuvat ihan hunningolle vain siksi, että vanhemmat eivät vaan välitä. Nostan hattua niille ketkä ovat omasta päätöksestään lapsettomia. Se on viisas peliliike jos tunnistaa itsessään sen ettei lapset ole se oma juttu. Miksi hankkia jotain sellaista mistä ei välitä?

Omalla kohdallani äitiys toimii oikein hyvin ja koen, että äitinä oleminen sopii mulle. Minusta on ihanaa seurata lapseni kehittymistä, olla läsnä hänelle ja tottakai, hemmotella häntä sillä, että hankin hänelle kaikkea ihanaa. Olen varmaan monen mielestä tyypillinen lapsestaan sekaisin mennyt äitihahmo joka sekoilee into piukeena lastenvaatekutsuista, leluista ja muistakin lasten jutuista. No ehkä mä olenkin just sellainen. Mutta koen, että suon sen itselleni koska niin monta vuotta toivoin pääseväni äidiksi ja nyt kun se toive on toteutunut, haluan just sen kaiken sirkuksen joka pyörii lapseperhemaailmassa :) Ennen intoilin uusista vaatteista itselleni ja nyt kun löydän tytölleni jotain ihania vaatteita, olen niistä ihan yhtä innoissani, aivan kuin olisin löytänyt itselleni jotain kivaa.
Mutta vaikka olen äiti, olen edelleen muutakin. Olen vaimo, olen tytär, olen ystävä, olen täti, olen isosisko, olen kosmebloggari, olen nainen. Mulla on edelleen omat juttuni ja teen omia juttujani oikein mielelläni. Pidän itsestäni huolta, meikkaan ja värjään hiuksiani. Okei, saatan laahustaa kotona tukka ponnarilla ja kauhtuneet verskat jalassa, mutta ihmisten ilmoille laitan vähintään edes vähän huulipunaa.
Ollaan pidetty tiukasti kiinni Isännän kanssa myös meidän yhteisestä ajasta. Iltaisin kun tyttö nukkuu jo yöunia, katsomme tv-sarjoja tai elokuvia. Puhumme kaikesta ja hoidamme vauvaa yhdessä. Viemme välillä vauvan hoitoon isovanhemmille ja menemme vaikka ruokakauppaan kaksistaan. Sekin on välillä ihan luksusta. Mutta teemme perheenä juttuja tosi paljon yhdessä. Tyttömme rakastaa olla autossa, joten käymme ajelulla viikonloppuisin, kuunnellaan paljon musiikkia ja hassutellaan. Perheeni on minulle ihan äärimmäisen rakas. En vaihtaisi tätä mihinkään!

Mutta miten meidän vauva-arki sujuu? Hyvin. Niinkuin tuolla aiemmin jo mainitsinkin, tyttömme on kovin rauhallinen. Pari ekaa kuukautta oli vatsanpuruja, mutta onneksi ei mitään koliikkia kuitenkaan. Nyt nekin purut ovat jo mennen talven lumia ja pimumme on iloinen pieni ihminen. Nauraa paljon ääneen ja omaa selkeästi huumorintajua :)

Yöt nukutaan pääasiallisesti mukavasti niin, että hän nukahtaa illalla klo 18.30-19 välillä ja eka kerran herätään syömään noin klo 24-02. Joskus unta piisaa jopa klo 03 asti! Aamuyö menee vähän rikkonaisemmin, hän saattaa herätä klo 05 ja sitten jo heti klo 06. Monesti kuitenkin hän nukahtaa vielä uudelleen ja nukkuu klo 08-09 asti. Ja koska en tosiaan imetä, olemme pystyneet jakamaan Isännän kanssa öisiä syöttökertoja. Näin kummatkin saavat nukkua eikä tarvitse olla ihan zombiena.

Miona on kiltti, ihana ja hyväntuulinen vauva. Varmasti monet äidit luonnehtivat lastansa juuri näillä sanoilla, mutta minkäs teet kun se on ihan totta :) En voi sanoa, että vauvamme olisi ollut kovin hankala tai raskas hoitaa. Ainoa mikä on raskasta on tosiaan nuo yösyötöt, mutta siihenkin tulee toivon mukaan pian muutosta kun siirrymme kiinteisiin ruokiin. Peruna kun pitää nälän varmasti kauemmin poissa kuin pelkkä maito :)

Pitää antaa oikein tällä tavalla julkisesti krediittiä Isännälle miten hienosti hän hoitaa Mimua. Fakta on se, että ei meistä kumpikaan ole käsitellyt vauvoja mitenkään liikaa elämänsä aikana. Siihen nähden ollaan kumpikin opittu paljon ja jostain selkäytimestähän hoitohommat tulevat oman lapsen kanssa. Vaikka ensimmäisiä kakkavaippoja vaihtaessa sitä kakkaa taisi olla loppujen lopuksi enemmän äidin paidassa kuin siellä vaipassa... :D



Tyttäremme on elämämme suurin saavutus, ilo ja rakkaus. Monesti mietin mitä kaikkea hän tulee elämässään kokemaan ja näkemään. Aiomme Isännän kanssa antaa hänelle parhaat mahdolliset eväät elämää varten, turvallisen ja rakastavan kodin, läsnäoloa ja terveen itsetunnon. Haluamme kannustaa ja tukea häntä elämän suurissa ja pienissäkin päätöksissä. Toivon, että Mimu voisi joskus aikuisena todeta, että hänellä oli hyvä lapsuus ja ihanat vanhemmat :)

Tulipas tästä piiiiitkä postaus :) Arvostan jos joku jaksoi lukea loppuun asti. Tälläisiä ajatuksia äitiydestä allekirjoittaneella. Huomenna palataan taas kosmetiikan ihmeelliseen maailmaan :)