perjantai 12. huhtikuuta 2013

Still missing you.

Eilen tuli 3 kk siitä kun rakas Bruno-mopsimme lähti koirien taivaaseen. Ikävä on edelleen aivan järjetön, mutta sen kanssa on nyt oppinut paremmin jo elämään. Nyt pystymme jo puhumaan Isännän kanssa ukkelista ilman, että jompikumpi meistä alkaa itkemään. Olemmekin muistelleet tässä viime päivinä mopsimöpsyläistä moneen otteeseen.

Halusimme kunnioittaa Brunon muistoa antamalla hänen kuvilleen paraatipaikan kodistamme.



Teetin kaksi lempparikuvaamme hänestä suurennoksina, kehystimme kuvat ja laitoimme ne eteisemme seinälle. Sieltä meidän rakas poika katselee meitä kun kuljemme kuvien ohitse.

Lupasin silloin alkutalvesta kun Bruno menehtyi, että kerron jossain vaiheessa mikä hänelle loppupeleissä tuli. Nyt kun olen päässyt surussani eteenpäin, pystyn käsittelemään tätä aihetta jo täälläkin paremmin.

Brunohan tuli meille aikuisena koirana, 7-vuotiaana keväällä 2011. Hän oli ns. hieman huonoista oloista, edellisellä perheellä ei ollut aikaa eikä oikein haluakaan pitää hänestä asianmukaista ja hyvää huolta.

Kun Bruno oli ollut meillä reippaan kuukauden, saimme tietää hänen sairastavan epilepsiaa. Se oli kuitenkin kovin lievä muoto taudista eikä lääkitystä tarvittu. Mutta lievästä taudinkuvasta huolimatta, kohtauksia tuli 2-3 kertaa vuodessa ja jokainen kohtaus aiheutti pienen aivovaurion vaikka ne olivat kestoltaan kovin lyhytaikaisia.

Syksyllä 2012 saimme tietää, että Brunolla kuuluu sydämestä sivuääni joka viittaa sydämen vajaatoimintaan. Päätimme lääkärin kanssa, että seuraamme tilannetta ja katsomme mitä aika tuo tullessaan.

Vuosien varrella tulleet epilepsiakohtaukset olivat aiheuttaneet aivovaurioita pikkuhiljaa niin, että se alkoi ilmetä neurologisena vaivana siten, että Bruno alkoi mm. laahata etutassujaan pahemmin sillä seurauksella, että kynsien tyvet aukesivat aivan vereslihalle. Samaan aikaan alkoi tulla muutakin. Brunon korvat alkoivat oireilla oikein kunnolla, korvista valui märkää ja ne punoittivat kirkkaanpunaisina. Mitkään korvalääkkeet eivät enää purreet kunnolla vaivaan ja lääkärikään ei osannut selittää mikä hänelle aiheutti korvien oireilun (allergia se ei ollut). Itse päättelimme, että koska B:lla oli elämän alkutaival mennyt hieman huonolla hoidolla, ravinnolla ja huolenpidolla, oireet saattoivat olla jotain jäänteitä niiltä ajoilta ja koska aikaa oli ns.kulunut liikaa, niille ei oikein enää voinut tehdä mitään. Vahinko oli tapahtunut jo.

Tämän kaiken päälle alkoi raskas dementiavaihe. Epilepsia oli tuhonnut aivoista vuosien saatossa todennäköisesti osia ja näin ollen se alkoi näkyä myös dementoituneena käytöksenä. Bruno saattoi kesken syömisen unohtaa mitä oli tekemässä ja jättää syömisen siihen paikkaan. Hän alkoi valvoa kaikki yöt, käveli ympäriinsä ja tuhisi turhautuneena ja levottomana. Jos minä yritin alkuraskaudessa ottaa tirsat koska väsymys oli niin suurta, Bruno kiipesi sängyn laidalle ja hakkasi minua tassulla ja vinkui. Hätääntyi täysin jos minä suljin hetkeksi silmäni. Aamuisin hän alkoi pissata keittiön lattialle vaikka juuri oli käyty ulkona. Näitä dementiavaivoja alkoi olla aivan hirmuisesti ja se väsytti tottakai Brunoa itseään, myös meitä Isännän kanssa aivan suunnattomasti.

Lopulta vuodenvaihteen jälkeen sekä epilepsia että sydämen vajaatoiminta pahenivat siihen pisteeseen, ettei mitään voinut enää tehdä. Bruno yski todella paljon, keuhkot rohisivat joka oli merkki siitä, että keuhkoissa oli nestettä. Dementia, sydänoireet, epilepsia ja neurologiset vaivat aiheuttivat niin ison yhdistelmän, että teimme nopeassa aikataulussa päätöksen siitä, että päästämme rakkaan poikamme ikiuneen nukkumaan ja helpotamme hänen kärsimyksensä pois.

Vaikka hän oli hyvin sairas ja väsynyt, silti päätöksen tekeminen sattui aivan järjettömästi meitä sydämeen. Se ei ollut helppoa, koska rakkaus siihen pieneen tuhisijaan oli niin suurta ja emme olisi halunneet luopua hänestä millään. Kuitenkin rakkautta on myös lemmikin kohdalla eutanasiasta päättäminen. Puhuimme Isännän kanssa, että näin ääneen sanottuna voi kuulostaa julmalta, että emme lähteneet lääkitsemään (okei, kukaan ei osannut oikein edes sanoa miten ja millä Brunoa olisi voinut lääkitä) häntä. Fakta oli kuitenkin se, että Bruno oli jo tosi iäkäs rodukseen ja siinä vaiheessa kun eläin on noin sairas, lääkitseminen on vaan väistämättömän lykkäämistä ja ihmisen itsekkyyttä. Tämä oli meidän mielipiteemme. Emme nähneet mitään järkeä alkaa pitkittämään hänen elämäänsä väkisin, koska niin moni asia oli pielessä. Jos jokin lääkitys olisikin löydetty (ja missä ajassa?), olisiko se taannut sen, että Brunolla ei olisi ollut enää kipuja? Ja olisiko se ollut koiran arvoista elämää. Ei meidän mielestämme.
Viimeinen viikko ennen hänen poismenoaan oli raskain. Tiesimme, että se on edessä ja päätös on tehty. Itkimme aivan koko viikon. Minä itkin jokaikisellä lenkillä, koska tiesin, että kyseessä oli taas yksi lenkki vähemmän. Muistan miten Isäntä kävi Brunon kanssa viimoisella iltalenkillä ja miten hän tipahti melkein polvilleen lenkin jälkeen eteisessä itkien. Se muisto saa edelleenkin mulla kyyneleet silmiin.

Bruno lähti 11.1.2013 pe-aamuna kodistamme pieni saparo kuitenkin urheasti heiluen. Isäni vei hänet eläinlääkärille ja me emme itse olleet mukana. Miksi näin? Siksi, että halusimme että viimeinen muistikuvamme hänestä on se, että hän kävelee itse kotimme ovesta ulos. Ylpeänä ja ihanana omana itsenään.

Isäni kertoi jälkeenpäin, että Brunon sydänäänet lakkasivat jo rauhoituspiikistä ja lääkäri olikin todennut, että sydän oli siis aivan loppu. Hän oli nukahtanut rauhallisesti ikiuneen ukin silittäessä hänen päätään.

Uskon vahvasti kohtaloon ja johdatukseen sekä myös yliluonnolliseen ja siihen, että eläimillä on jokin kuudes aisti joka meiltä ihmisiltä puuttuu. Nimittäin lokakuussa kun saimme tietää, että olen raskaana, Brunon kunto romahti sen jälkeen aivan kuin kättä olisi kääntänyt. Uskomme Isännän kanssa vahvasti, että Brunolla oli suuri vaikutus siihen, että saimme kauan haaveilemamme vauvan alulle. Hän poisti meiltä stressiä ja antoi niin paljon hyvää mieltä, että onnistuimme saamaan pienen ihmisen alulle. Eräs läheinen ystäväni (joka piti Brunosta myös hyvin paljon) laittoi minulle Brunon kuoleman jälkeen kauniin tekstiviestin jossa luki:
"Bruno tiesi, että isin ja äidin elämään astuu kohta kallisarvoinen pieni käärö. Hän uskalsi nyt päästää irti ja lähteä pois koska hän tiesi, että isillä ja äidillä on nyt kaikki hyvin. Hänen tehtävänsä täällä on täytetty."

Vaikka luulin olevani jo vahvempi surussani, tätä kirjottaessa tuli kuitenkin itku. Päästin sen tulemaan oikein kunnolla koska se on surutyötä joka pitää vaan tehdä ja se kestää aikansa. Tiedän, että tulen vielä vuosienkin päästä itkemään kun alan muistelemaan Brunoa enemmän. Hän kun oli niin ihana ja iso persoona, ettei hän unohdu ikinä. Muistan vieläkin hänen turkkinsa hajun ja välillä olen kuulevinani yöllä tutun kuorsauksen lattian rajasta. Bruno elää meidän muistoissamme aina ja ikuisesti.


Äiti ikävöi sinua edelleen. Oma rakas pieni rakkausruttunen.

24 kommenttia:

  1. Voi Brunoa <3
    Omasta lemmikistä luopuminen on kyllä ihan hirveän raskasta ja raastaa sydämen, mutta niinkuin sanoit, ei me ihmiset voida olla niin itsekkäitä, että annettaisiin toisen kärsiä vain siksi että emme itse pysty luopumaan. Meidän pitää auttaa pieniä ystäviä viimeiseen saakka, vaikkakin lopussa se auttaminen on vaan erilaista <3
    Iso halin rutistus sinne, kyllä se suru ja ikävä ajan mittaan helpottaa <3

    VastaaPoista
  2. Se on rakkautta myös luopua <3

    VastaaPoista
  3. Itkin kun luin tätä.
    Bruno pieni enkeli

    VastaaPoista
  4. Ihmisen hyvyys ilmenee parhaiten siitä miten hän kohtelee niitä jotka ovat täysin meidän armoillamme, eli eläimiä. Huolehtiminen tarkoittaa myös luopumista kun on sen aika, niinkuin Ruu jo kirjoittikin.

    Kaunis kuvitus tässä postauksessa, on nuo ruttukuonot vaan niin ihania ♥

    VastaaPoista
  5. Itku tuli täälläkin. Bruno varmasti vahtii tulevaa pikkuista ja toimii suojelushaukkuna ja vahtii teidän pienokaisen tulevia askeleita, kuten myös teidän♥ Paljon voimia teille ♥

    VastaaPoista
  6. Suurin rakkaus on osata päästää irti. Se sattuu, alkuun paljon, mutta ajan kanssa asian kanssa oppii elämään. Lopulta muistelee vain niitä hyviä asioita. 5 vuotta jo aikaa oman ensimmäisen koiran lopetuksesta, joka oli elämässäni 12 kokonaista vuotta. Teimme täysin oikean päätöksen (halvaantui kokonaan päästä alaspäin..) , mutta silti tuntuu välillä, "mitä jos"...

    Tsemppiä teille!<3

    VastaaPoista
  7. Eläinrakkaana koiranomistajana teksti kosketti ja itku tuli täälläkin. Irti päästäminen sattuu, mutta osoittaa välittämistä. Paljon voimia teille <3

    VastaaPoista
  8. Miullakin vierähti kyyneleet poskille tätä lukiessa. Olen kuitenkin onnellinen että pian saatte tilalle vähintäänkin yhtä kallisarvoista, kuin olette joutuneet luopumaan <3 Bruno on todella ollut teille suojelusenkeli jo eläessään <3

    VastaaPoista
  9. Mullekin tuli itku. Muistan elävästi vieläkin, kun meidän koira lopetettiin. Olin viikon poissa koulusta (ala-aste) ja vain itkin. Pahinta oli ehdottomasti se lopetusta edeltävä aika, kun rakasta lemmikkiä sai vielä pitää sylissä, mutta tiesi, ettei sitä kohta enää ole.

    Voimia ja onnellisuutta raskausaikaan!

    VastaaPoista
  10. Itkuksihan tämä meni. Mutta jos näin voi sanoa niin hyväksi itkuksi. Ihanasti kirjoitat Brunosta ja kuten taisin jo aikaisemminkin kirjoittaa, niin todellakin, muistot jäävät elämään! Halaus!

    VastaaPoista
  11. Voi pientä tuhisijaa<3<3 Meiltä löytyy myös todella rakastettu mopsi enkä voi kuvitellakaan miten vaikea sellaisesta on luopua :'(

    VastaaPoista
  12. Ai kamala kun mua itkettää taas, ihan niin kuin silloin kun tieto Brunon poismenosta tuli.

    Jokainen koiranomistaja varmasti samaistuu niihin tunteisiin, varsinkin jos on joskus joutunut lemmikistään luopumaan. Itsekin vielä toisinaan kaipaan entisen koiramme turkkia, muistan sen pään tuoksun (koira oli ns. tuoksukoira), tavat jne. Kyllähän se ikävä hieman hellittää ajan kanssa, koskaan se ei tunnu katoavan.

    VastaaPoista
  13. Aloin itkeä kun luin tätä. Nyt Brunolla on kaikki hyvin ja hän tarkkailee teitä taivaasta käsin. <3

    VastaaPoista
  14. Minullekin nousi kyyneleet silmiin tätä lukiessani. No kyyneleistä huolimatta, teitte oikean ratkaisun. Osoittaa suurta rakkautta päästää rakas ystävä lepoon. Minäkin muista Brunon.

    VastaaPoista
  15. Itku tuli täälläkin.

    Isoäitini koira lopetettiin juuri, 16 vuoden iässä. Kunto oli vain yhtäkkiä romahtanut ja aikaa tehdä päätös lopettamisesta vähän. Pääsiäispyhien yli koira jaksoi särkylääkkeillä, juuri niin kauan että isoäitini sai kaivettua haudan takapihalle. Eläinlääkärin tullessa antamaan lopullista piikkiä (kotikäynti) nukahti rauhalliseen uneen ja isoäiti hautasi sen itse kaivamaansa hautaan. Ja istutti kukkia haudalle :)

    Joskus koiraa kannattaa lähteä hoitamaan ja joskus ei. Brunon tapaus on aivan selkeä, vaurioita oli valitettavasti jo liikaa ja ne pääsivät liian pahoiksi vanhuuden vaivoihin yhdistettyinä :( Nuoren koiran ollessa kyseessä kannattaa yleensä lähteä hoitamaan, mutta koiran vanhoille päiville ei ikinä toivo sairastaminen-toipuminen-sairastaminen-toipuminen-kierrettä, jota se lääkitseminen vähän väistämättä tuottaa. Teitte oikean ratkaisun ja päästitte Brunon ikiuneen. Varmasti hän pilven päältä seurailee tekemisiänne ja vauvan saapumista perheeseen :)

    VastaaPoista
  16. Tuli kyyneleet silmiin. Raskas, mutta oikea päätös. Eläimen rakkaus on vilpitöntä ja pyyteetöntä. Eläin ei valehtele. Eläin rakastaa sinua juuri sellaisena kuin olet. Siksi luopuminen on aina niin vaikeaa.

    Vaikka sattuu, niin pitää muistaa olla kiitollinen siitä, että elämäänne olette tuollaisen ihanan ruttusen saaneet hetkeksi.

    Voimia. <3

    VastaaPoista
  17. Tänä yönä päätin lukea tämän postauksen. Näin jo alkuunsa perjantaina, että mitä aihe käsittelee ja en täten halunnut vielä silloin itkeä. Kuulostaa hassulta, mutta säästin tämän postauksen lukemisen siihen oikeaan hetkeen minulle.

    Minä uskon vahvasti, että kaikella on tarkoituksensa ja mikään ei tapahdu sattumalta. Niin paljon tässä on asioita elämästään tajunnut myöhemmin, että miksi mikäkin kävi niin, kuin kävi. Bruno varmasti toi teille muuta ajateltavaa ja sisältöä elämään, joten uuden elämänalun oli helpompi alkaa kasvamaan. :)

    Olen ehdottomasti sitä mieltä, että suurinta rakkautta on myös päästää irti. Oli kyseessä sairaan lemmikin viimeinen piikki, avioero tai ystävä, joka muuttaa ulkomaille. Itsekkäintä on pitää kynsin ja hampain kiinni.

    Jaksamisia surutyöhönne. Ette ikinä unohda Brunoa, mutta lupaan, että kun se teidän nyytti maailmaan tulee, niin suru helpottaa. :) Koette niin suurta rakkautta, että se oikeasti tekee kipeää. Voiko rakastaa niin paljon? Kyllä voi... erityisesti omaa lastaan. Bruno säilyy aina muistoissa, niin teillä, kun meillä Nonnulan lukijoillakin.

    Suukkoja Brunolle sinne jonnekin missä olet. :)

    VastaaPoista
  18. Tähän postaukseen tuli niin paljon ihania ja liikuttavia ja kannustavia kommentteja, olen tästä todella otettu. Huomaan, että Bruno kosketti myös lukijoitani monella tapaa ja tämä tottakai lämmittää mieltäni aivan valtavasti <3

    Iso kiitos siis kaikille ihanista sanoistanne. Olette <3!

    VastaaPoista
  19. Mä luin tämän postauksen aikoja sitten, mutta nyt vasta kommentoin... On niin ihanaa että Bruno sai elää elämänsä viimeiset vuodet teidän luona, parempaa kotia ei olis voinut saada =) Mulla on jääny ikuisiksi ajoiksi mieleen se yks kuva missä Bruno oli roikkuvan keittiöpyyhkeen takana vähän niinkus piilossa, muistat sen kuvan varmasti itsekin, se on sellainen hyvän mielen tuova kuva ♥

    VastaaPoista
  20. Mä itken täällä... Mä olen ihan varma siitä, että asia Brunon kuudennen aistin kohdalla pitää paikkansa. Hän tiesi, että voi rauhallisin mielin lähteä. Iskä ja äiskä pärjäävät. On luonnollista surra hyvän ystävän poismenoa, hyvä vaan, että itket jos siltä tuntuu. Onneksi ihanat muistot eivät poistu koskaan <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, muistot elävät ikuisesti <3 Hän oli aivan ihana perheenjäsen <3

      Poista

Kiitos kommentistasi :)